Pärvöötystä

Keskeneräisyyden onni

Maanantai 12.8.2013 - mtu

"Epävarmuudessa asuu viisaus" kirjoittaa Ajattelun ammattilainen. Hänen blogikirjoituksensa kertoo elämän hallinnasta ja sen haasteesta...tai oikeastaan elämän hallitsemattomuudesta. Se kehoittaa harjoittamaan taitoa päästää irti asioista , joihin ei voi vaikuttaa. Näin minä kirjoituksen luin.

Ajattelua "onnesta" ja sen tavoittelusta voisi viitata myös sanontaan "Mikäs hätä tässä, valmiissa maailmassa on!". Hätää ja kiirusta on joka ihmisellä riittämiin omasta takaa ja ulkoa annettuna. Mikä mahdoton ajatus meihin on saatu istutettua, että "Joku" muka tietäis, mitä me kaikella touhulla ja työllä tavoittelemme tai saavutamme tällä kiiruulla valmiin tavoittelulla. EI VARMASTI TIEDÄ! Me annamme kaikenlaisten keskeneräisten asioiden painaa mieltä ja hidastaa arjen pyörittämistä. Otamme mukisematta vastaan ajattelemattomiakin töitä. Onkohan "Joku" mitannut aikaa ja siihen määrättyä tehtävää, että sen suorittaminen valmiiksi on tosiaan mahdollista. Tuskin sellaista Röllimaailman Vaakamestaria on todellisuudessa (ainakaan työelämässä) olemassa! Tekemättömät "Valmiit työt" ja aika eivät ole synkronissa!

Keskeneräiset työt ovat siis enemmän todennäköisempiä, kuin valmiit. Työt ovat aloituksia kohti jotakin. Keskeneräisyys tekee töistä aloituksien verkon, se ei hävitä niitä.  Ryhdymme töihin kohti jotakin, jonka ajattelemme olevan tarpeellista, tuottavaa tai hyvää. Kotityöt ovat useinmiten tarpeellisia. Ansiotyön ainakin toivoisi olevan tuottavaa (kerran kuukaudessa). ..mut mikä työ on tavoitteellisesti "hyvää"?! vai voisiko tuo ALOITUSTEN VERKKO olla se "hyvä tavoite" tekemiselle? se, että hakee suuntia, tavoitteita ja mielekkäitä tarkoituksia saattaa olla SE HYVÄ. 

Voiko kukaan väittää, että valmis työ, väkisin tehty tai kiiruulla tehty työ HYVÄÄ? Onko yksi VALMIS parempi kuin pussillen KESKENERÄISIÄ? Ei ainakaan käsitöissä.intarsia_takaa.jpg

Käden töihin sisältyy aina ajatuksia henkilöstä, huolenpidosta ja hyvän mielen tuottamisesta. Käden töissä on aina läsnä OLO. Siis läsnäolo. Läsnäolo sitoutuu tekijään, työstettävään materiaaliin tai tarvikkeeseen sekä vastaanottajaan. Käden töissä on aina sisällä AIKA: tekemisen hetket, antamisen hetki ja käyttämisen hetket. Vaikka käden työstä jäisi joku hetki "valmiiseen" pois, on se työ-ajatus-hyvä kuitenkin olemassa jo. Sen voi jättää KESKENERÄISEKSI tai tehdä valmiiksi, jos AIKA (ja Vaakamestari) suo.

Ps. Vanha, mutta paranee vaan : Sting, Fragile

Keskeneräisyyden Onnea voi tulla harjoittamaan myös yhdessä! Ks. Vaasa-Opiston Käsityöklinikan kurssit

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: elämän hallinta, elämän hallitsemattomuus

Käsityöllä profiloitumista

Maanantai 5.8.2013 - mtu

Satuin huvikseni, tässä taannoin vastaamaan verkkosivun testiin, jossa oma vuosikymmen-profiili selviäisi (Mille vuosikymmenelle kuulut?). Testin vastauksena minusta muotoiltiin perinteikäs 50-luvun kotiäiti! Testin paikkansapitävyydestä viis, mutta vanhahtava termi herätti miettimään: kotiäiti!? minkä aikansaeläneen käsityksen tuo yhdysana sisältääkään. Äiti on äiti kotona...ja kaupassa käydessään ja matkustaessaan: 50-60-luvuilla äiti oli ammatti. Nykyään ÄITI voi olla ura-, yksinhuoltaja-,sijais-, teini-,viikonloppu- tai adoptioäiti. Äiti-sana kertookin nykyään sosiaalisen statuksen, iän, aviosäädyn ja roolin. Tärkeän asian tai ilmiön profiili on moninainen ja muuttuva.

Käsityö oli "ennen vanhaan" työ, taito ja pääoma. Sen avulla ihmiset hankkivat elantoaan, sosiaalista rooliaan kyläyhteisössä ja statusta naimakaupoissa. Nykyään käsityö on menettänyt merkityksensä "työnä". Se on paremminkin HUVIA ja VIRIKETTÄ. Käsihuvi? Käsiviihdyke? Käsivirike?! Ei, nuo yhdyssanat viittaavat jo aivan muualle mielleyhtymineen...MUTTA tekijänsä profilointia itse asia: KÄSITYÖ, käsillä tekeminen on edelleenkin.

Lankatöiden kurssien opettajana olen vuosien varrella huomannut monta persoonallista nobody.jpgpiirrettä tikkuilijoissa, neulojissa ja virkkaajissa. Ilahduttavasti kurssien ikähaitari on venähtänyt ja yhä nuoremmat "retroilijat" hakeutuvat perinteisten lankatyökurssien pariin. Aina kurssein alussa syksyllä tekijä-profiilit ovat "nupullaan" vähättely omista käsityötaidoista yleistä. Yleensä uudet kurssilaiset "mittaavat taitonsa" koulukäsityömuistoissa. "Mun kässäope oli niin pelottava ja ankara...", "..mä ehdin ylakoulussa vain ensimmäiseen sukkaan", "Mä en kyllä varmaan osaa mitään.." jne. Käsityöllinen itsetunto on silloin hakusassa. Kokeneemmat tikkuajat ottavat alun "turvallisuutta huokuen" lunkisti: "kaikki tekniikat passaa, kunhan saa vaan tehdä ilman miestä ja lapsia!".

 Tekemisen tuotoksista voi kuitenkin "leikisti" miettiä omaa tikkuamis-profiiliaan, luonnettaan tekijänä ja rooliaan käsityöntekijänä. Millainen on oma "Personal artisan profile"(..kaikki kun  muuttuu niin muodikkaaksi, kun se ilmaista englanniksi!!). Niinku sekin uutinen eilen "jostakin" uutisista "Personal farmer"ista, joka kasvattaa kaupunkilaisten ravintotietoutta ja kutsuu osuuskuntaa kitkemään itse, kun ideologia vaatii. Onkohan se "kokemuksellista terapiaa?" Ruoka, jos mikä, on nyt "personoitua" ja sillä rakennetaan sosiaalista statusta..

..miksei käsitöistä sitten!?

Miten olis "Personal artisan trainer"?!

k.s. Tikkuajan profilointi - Personal artisan guide- "testi"

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: käsityö, neulominen, virkkaaminen, persoonallisuus

Lintukoto myytävänä?

Lauantai 6.8.2011 klo 20:37 - mtu

Jokavuotinen voimakello alkaa olla viritettynä. Vaikka allakka näyttää kahdeksatta kuukautta, avautuu työvuodessa ensimmäinen aukeama kohtsillään. Lämpimän kesän helteet on talletettuna iholle, hauskat iltahetket kesämenoineen syöpyneinä muistiin ja marjasadon vitamiinit vereen. Jokavuotinen "The Unelma", lomakausi haaveineen on lopussa. Kuin Lintukoto olisi myytävänä.

lintukoto.jpg

Tänä kesänä taas yksi Lintukoto kyllä myytiinkin. Norjassa huutokaupattiin ihmishenkiä halvalla. Yhdestä eurooppalaisesta ihannevaltiosta tuli ihmettelyn ja suuren surun kohde. Suomalaisen "kodon" perusteita on inventoitu tämä vuosi: ensin eduskuntavaaleilla ja sittemmin uuden hallituksen koetteluilla. Maailmanlaajuinen rahatalous horjuttaa pesäpuuta vääjäämättä, vaikka koto-Suomesta löytyisikin puunikkareita riittämiin.  

Perhe-elämän Lintukoto on koetuksella vähän väliä. Lasten toilailut eivät tosiaankaan aina noudata vanhempien toiveita ja ohjeita. Kodon rakenteita on tarkistettava jatkuvasti, pinnoitusta korjattava ja aikuisten "nikkaris-ihmisten" lisättävä kyllästettä kylkiin. Mut..kannattaako haavetta, tavoitetta hyvästä sittenkään "myydä"?

Eikö Lintukoto ole kaikkien ihmisten mielessä ihana, turvallinen paikka, jonka eteen on tehtävä työtä ja vähä kärsittäväkin (..jos teinivanhempien "ikävä-ihminen"-velvoite voidaan sellaiseksi laskea..). Ja eikö kuitenkin perustusten natistessa ja uskon horjuessa, pian alkaa ihmismieli rakentamaan uutta? uutta uskoa, uutta parempaa, uutta pysäkkiä Unelmille. ..sillä eikö se "Lintukoto"-ajatus sitä ole: levähdystä arjen velvoitteista, hyvän vaalimista ja jatkuvuuden varmistamista. Välillä tarvitsee saada olla lintu. ..ai edes tehdä käsillään lintukoto-asioita.

1 kommentti . Avainsanat: käsityö, elämänhallinta

wikineulomista

Maanantai 11.7.2011 klo 14:40 - mtu

Kesän helle hivelee kirvoittaa hien pintaan, katu-urakoiva kaivuri räyhää ikkunan alla ja talon remonttimies rällköi parvekkeiden runkoa. Keskellä kesää on kivoja markkinoita, museioiden kierroksia ja katusoittajia torin laidassa. Kirjoituspöytä houkuttelee taidehistorian tehtävillä ja verkko sosiaalisen median virtuaalihappeningeillä. Matot on pestävä, ystävä tavattava ja talviturkki tuuletettava (siis se, joka niskassa vielä lämmittää!!). Kaikesta tapahtumatulvasta huolimatta kesä on ihmisen parasta aikaa!

Hervoton rauhoittumishyppy on tarttua käsityöhön. Tänä kesänä se on perinnepaita länsisuomalaisittain, Korsnäsin villapaita. Tuo "opettajan laiskanläksy" odotteli tulemistaan koko viime syksyn ja kevään, kurssin ohjauksen ohella. Kokonaista 3 senttiä sitä syntyi: kirjovirkattua kansanperinnettä opetuskauden aikanatanssivat-tytot-valmiina-11. Nyt, kun "leipäpuu lepää" ja mielen vapauttaa kaiken maailman kiinnostavuudet, on tällekkin aika. Korsnäsin villapaita on käsityönä yleensä sitä kategoriaa, jonka kässäope niputtaa "sitku pääsen eläkkeelle". Mutku nyt olen itseasiassa taloudellisesti tunnustanut vanhentuvani ja aloittanut vapaaehtoisesti säästämisen jo pari vuotta sitten, voin ihan hyvin aloitella "sitku-eläkkeelle"-tekemisen listaa purkamaan. Jääpä sitten enemmän aikaa kansallispuvun ompelemiselle, rekipeiton kirjonnalle ja täyspitkän liinan nypläämiselle.

Nyt alkaa kesäkäsityössä olla rajakohta käsillä. Kun Korsnäsin villapaidan helman kirjovirkatut "Tanssivat tytöt" ovat valmiita väkäreunoineen ja kukkasineen, on aika vaihtaa puikkoihin ja neuloa paidan valkea, pilkutettu miehusta. Ennen aikaan tuoki oli kollektiivista. Paidan neulottua keskivaihetta tikkusi kolme naista kimpassa, kukin omaa kerrostansa. Se akoista, joka oli joutusin sai kunnian tikuta enemmä työtä teettävän pilkkukerroksen. Eikös tuota voi hyvällä syyllä pitää sosiaalisen median wikitekstin esihistoriana? Wikimaailmaahan rakentuu kaikkien osallistumisesta. Wikioppiminenhan on vain jalostettu muoto kimppaneulomisesta!  Tuota oon mielessäni näppäillyt, kun vuorotelle olen tutkiskellut tuon perinnepaidan historiaa ja näpytellyt sanasilmukoita Wikispacen mediamateriaaleihin, mutten ole tuota evoluution mutkaa editoinut Wikipediaan.

Vielä.

 

Lähteet:

Luutonen, M. & Bäckman, A-M. 2003. Koreaa virkkaamalla.

Luutonen, M. 1997. Kansanomainen tuote merkityksenantajana. Tutkimus suomalaisesta villapaidasta.

Bäckman, A-M. & Luutonen, M. 1984. Perinteisiä neulepaitoja.

http://suoranta.files.wordpress.com/2009/11/wikioppiminen-ja-radikaali-tasa-arvo.pdf

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Käsityöt, neulominen, kirjovirkkaus, Korsnäsin villapaita, mediakasvatus

Tehdäkkö vai olla tekemättä?

Keskiviikko 5.1.2011 klo 15:06 - mtu

Kaveri huomautti blogini olevan edelleen "jäissä". Juu-u, ilmiselvästi se talvehtii. "Kun ihminen tulee tiettyyn ikään"...kuulee sanottaava jonkun selityksen alkusanoiksi. Selitys on fraasi sille, että ymmärrys rajallisuudesta on lisääntynyt.

Tekemistä ja touhua riittää naisihmisillä. Touhukas imago on hyödyksi työmaalla ja kotona. Tekemistä määrätään ja säädellään tulostavoitteilla ja sen tuloksia verrataan pitkäaikaisiin kehitysnäkymiin. Näkyvä tekeminen yritetään organisaatioissa puristaa kaavoiksi, jatkuvasti uudistuvien tietokoneohjelmien muottiin ja jos ihmisen tahtoa "ei ymmärrä(=invalid input)", se poistetaan. Naistenlehdet puolestaan pitävät huolen siitä, että syyllisyydentunto kotielämässäkään ei pääse helpottamaan: nyt joogataan!/leivotaan!/idätetään!/sisustetaan!/ siistitään!/juostaan!/jumpataan!/kerätään!/ korjataan!/kiillotetaan!/kammataan! ja ehditään!!

Tupakkalakkoa vaaditaan yhteisöllisesti. Maamme julkiset laitokset ja virastot ovat savutonta aluetta. Voisiko kieltojen joukkoon lisätä stressin?  Eikö me naiset voitaisi ryhtyä vaatimaan elämältämme stressilakkoa tupakka- ja karkkilakon, tipattoman tammikuun, laihdutuspaineen ja ravintosääntelyn ohessa?  

Ihmiset tahtovat paljon: tahdotaan uusia vaatteita, suurempaa kotia, nopeampaa ajopeliä, haasteellisempaa työtä ja koreampaa kumppania. Niinpä elämänhallinnasta sukeutuu helposti alituinen olosuhteiden päivitys- ja uudistusprojekti. Päivittyykö ihminen? Osaammeko vastata haluamisemme/tekemisemme ylikuormitukseen: "command is invalid.this program must close"!?

Tekeminen on ihmisen luonto. Luonto ei vaadi ihmistä tekemään jatkuvasti, päinvastoin. Luonto päivittää ihmisen. Tekeminen sopivasti annosteltuna on terapiaa, mutta "kauhalla annettuna" tervan juontia. Media on hiljattain uutisoinut suomalaisten nauttivat lääkitystä kasvavan työstressin ja kiireen taltuttamiseen.Jyväskylän yo:sta Juha. T. Hakala on huolestunut "toimistokokaiinien" käytöstä uupumuksen hoitamiseksi Viimeisin Akuutti-ohjelma vakuutti, että "stressi on myrkkyä".

 T. Taberman on viisaasti filofosoinut "luovuus"-sanaa. Hänen mukaansa ihmisen luonnollinen olotila, luovuus edellyttää turhasta luopumista=> Luo vu!

Huh, miten vaikea käsky "keski-ikäisen naisen kaikkivoipaisuus"-syndroomaan sairastuneelle!(5. 1. 2011. mtu)

J.k. "Mä annan sut pois", Laura Närhi.

    kaamoksen_aurinko.jpg

2 kommenttia .

Perinnepaitaa kesyttämässä

Sunnuntai 12.12.2010 klo 21:38 - mtu

Pärvööttäjä on ryhtynyt kesyttämään perinnepaitaa tikuilla ja virkkuukoukuilla. Siitä ja sen kestävyydestä lisää http://blog.kaspaikka.fi/kesyperinnepaita/

Virta ei ole tyrehtynyt, se lepää ja kerää voimia.

12. 12. 10. Mtu.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Korsnäsin villapaita

Ruusuja Aavikolla

Torstai 10.6.2010 klo 12:45 - mtu

Futiksen MM-kisat ovat alullaan Afrikassa. Puolueet kokoontuvat kauden kesälopetuksiinsa Suomessa. Koulut ovat äskettäin kokoontuneet yhteen lukukauden päätökseensä. Yhteisiä matkoja päättyy ja uusia alkaa. Arjen taaperruksien piristeeksi ilmaantuvat monet mahdollisuudet kesän iloisiin rientoihin ja reissuihin. Ilman lopetuksia ei voi olla innostavia uusia aloituksia.

”Ihmisten fiestat” tällä Arjen-aavikolla ovat harvassa. Kasvattajan ja vanhemman upottavilla hiekkadyyneillä oikeita polkuja saa etsiä suurennuslasin kanssa. Kun pitkien ”taivalten ja periaattellisten taistelujen” jälkeen karavaanin reissaaja alkaakin hahmottaa oman identiteettinsä ääriviivoja omasta kompassistaan, on Onnistumisen-keidas enemmän kuin toivottu näky horisontissa. Olennainen ihmisen lähteestä pulpahtaa esiin juuri silloin kuin Vastustaja-Opas luulee nääntyvänsä yhteisymmärryksen janoon.

Kun kasvatettava-”reissaaja” astelee ylpeästi vastaanottamaan tutkintotodistuksensa pyhäpuvussa tai laps pokkaa Hymytyttöpatsaan, valtaa karavaanin-Oppaan mielen syvä hämmästyksen-sekainen nöyryys: kuinka ihmeessä noista marisevista ”turisteista tällä vaarallisella Safarilla” on kouliutunut oman suuntansa määrääviä beduiineja ja Aavikon Ruusuja!?..ja me kokeneet, eri rotuiset Matkaoppaat kuitenkin (muka) tiesimme, mikä reitti olisi järkevin, turvallisin ja tuottoisin. Nöyryys kumpuaa siitä todellisuuden elämänkokemuksesta, että turvalliselta polulta lipeää salakavalan herkästi. Joskus kanssamatkaajien oma riittämättömyys saa itsetuntoa tuhoavat tikarit ilmaan tai väärinmääritellyt tavoitteet lamaannuttamaan matkaajan skorppionin myrkyllisyydellä. Elämän matkaamista ei voi täysin hallita, vaikka olisi kuinka virma kameli allaan.

Ainoa selkeä kartta ”Saharassa” on sisäinen tieto ja usko, että jokainen ihminen on lähtökohtaisesti hyvä. Jokaisella ihmisellä ovat kaikki tarvittavat ”matkavarusteet” jo lähtöetapissa. Jokaisella ihmisellä on riittävät idut siipiin ja juuriin. Ne on vain elettävä esiin: kasvatettava läheisyyden paisteessa, lepuutettava myönnytysten keitaalla ja tuettava kapinoinnin kuivuudessa omaan kantavuuteensa. Osallisuus ihmisyyteen on näkymätön ”kuvajainen kaukana”, mutta sitä on silti tavoiteltava aistittavin teoin ihmiseltä ihmiselle.

J.K. Desert Rose, Sting.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: elämänhallinta, lukukauden päätös, kasvatus

Kirjavissa puikoissa

Maanantai 26.4.2010 klo 9:57 - mtu

Juuri kun luulin oppineeni riittävän beigen kuvion ja joustavan neuletiheyden arjen malliin…Juuri kun hämärän huntu alkoi näyttää lempivaatteeltani ja hyssy tahdittaa pulssiani…Juuri kun oleva näytti tulevalta ja aika yhtenäisesti juoksevalta filamentilta…Juuri kun ajattelin ratkaisseeni funktionaalisen työotteen, käytännöllisen struktuurin ja materiaalin olennaisimman muodon..

Juuri silloin löytyy selvittämätön lankakerä. Varoittamatta tipahtaa eteeni lankakerä, joka hurmaa ja häkellyttää. Saan käsiini kerän, joka houkuttaa ja koukuttaa, niin kuin eivät ole aiemmat Seitsemät veljekset ja muut Sisukkaat koskaan tehneet. Tulee lankakerä, jolla on mohairin pehmeys, puuvillan lujuus ja nostaa merseroidun purppuravärin poskilleni.

Vaan langanpäätä ei löydykkään! Sormet etsivät, etsivät, mutta eivät tavoita alkua! On hamuttava koko vyyhdin sydän ulos ja laskettava tukku henkeä pidätellen pöydälle. On pistettävä likoon koko osaaminen ja terävin pulveri. On aloitettava mallitilkkua ensimmäisestä silmukasta. Kaikki on alkutekijöissään ja puikotkin vilistävät silmissä!??

Ohjelehtiöni seuraava sivu ei kerro silmukkamäärää, neulekuvio on hakusessa ja työotteessa peukalo keskellä kämmentä. Ajatus neulomisen kokemuksesta huimaa, mutta motoriikka jumittaa ja kognitiivinen systeemi routii. Langan kosketus saa veren kohinan korvissa yltämään yli järjen äänen. Kuka keksi ”kirjavat puikot”, juuri kun elämänlangan manuaali alkoi olla oikolukua vaille valmis??(mtu)

J.k.

En haluu kuolla tänä yönä, Jenni Vartiainen

Kommentoi kirjoitusta.

Selviytyjän leuhkat eväät

Sunnuntai 28.3.2010 klo 22:25 - mtu

Ryhmä julkisuudenhimoisia ihmisiä hakeutuu median tuottamaan ohjelmaformaattiin.  Nämä seikkailunhaluiset, sankariehdokkaat lennätetään sinne, missä pippuri ja villieläimet vielä kasvavat. Joukko jätetään vähin varustein ”selviytymään” luonnosta ja toisistaan. Pelkästään siirtyminen tietotekniikan ääreltä, ubiikkiyhteiskunnasta viidakon lakien armoille teettää pulmaa osallistujille. Seikkailijoille määrätään tehtäviä, joissa vaaditaan ihmiskunnan kadottamia taitoja, kuten tulentekoa, ruoan saalistamista ja yhteistyötä lajikumppaniensa kanssa. Konteksti on jo lähtökohdaltaan niin provosoiva, ettei luvassa voi olla muuta kuin ”verta, hikeä ja kyyneleitä”.  Loput ihmislajin yksilöistä seuraavat ”colosseumin” katsomossa ”luomakunnan Kruunujen taistelua”, ”kuka pettää ketä ja ken on kaikista kauhein”.

Aika ajoin arkielämä saa ”Selviytyjien” piirteitä. Koulumaailmassa meneillään olevia taisteluita ovat esim. perusopetuksen tuntijako ja toisen asteen ammatillisissa tutkinnoissa Opetussuunnitelmien tekeminen. Kunkin oppiaineen edustajat puhuvat henkeen ja vereen oman substanssinsa puolesta ”omat lehmät ojassa”. Yksittäisten oppiaineiden puolesta argumentoidaan, jotta ”oma heimon paremmuus selviäisi muille”. Epärealistinen Selviytyjät-taistelu on käynnissä, vaikka teemaopettaminen ja työelämälähtöisyys ovat olleet oppilaitoksissa tavoitteina jo pitkään. Osaaminen on se nykyaikainen näkökulma, josta opetusta ja koulutusta tulisi pohtia. ”Saalistuksen kohde” tulisi olla, mitä taitoja osaaminen edellyttää, eikä ”kenet heimoveljistä heivaamme seuraavaksi?” (Ovatkohan Selviytyjien eväät liian heikot?)

Käsityö oppiaineena ja kasvatuksena on kulkenut pitkän matkan suomalaisessa kouluhistoriassa. Uno Cygnaeuksen luoma kansakoulu (1866.) nosti yleissivistyksellisen Käsityön kunnioitusta käytännön työtä kohtaan. Silloisen oppiaineen päätavoite oli opettaa poikia maataloustyökalujen valmistamiseen puusta ja metallista. Tyttöille opetettiin puolestaan kotitalouteen liittyviä kudonta-, neulonta- ja ompelutöitä. Suomalainen agraariyhteiskunta 1940-luvulle saakka korosti molempien sukupuolien opettamisessa työkasvatusta kaikissa aineissa. Fyysisiä työtehtäviä ja käsityön teknistä osaamista arvostettiin.

Teollistuva Suomi (v. 1950 – 70) vei ensin miehet ja myöhemmin naiset tehtaaseen, tuottavaan konetyöhön. Modernisoituva yhteiskuntarakenne muutti sukupuolten rooleja ja kannusti naisten emansipaatiota. Koululaitos ja v:sta 1970 Peruskoulu opetti vielä sukupuolittunutta käsityötä. Tyttöjen käsitöissä opetettiin ”hyvän perheenäidin taitoja” ja poikia harjaannutettiin yhä moottoroidumpaan ympäristöönsä. Toki ”vanhanajan kädentaidot” olivat monelle perheelle vielä elinkeino, joka perittiin edelliseltä sukupolvelta, etenkin maaseudulla. Sukupuoleen sitoutunutta, kotiteollista osaamista arvostettiin.

Suomi teknistyi vahvasti 1980 - 90-luvuilla, kun mobiiliviestintään erikoistunut yritys valloitti kansainväliset markkinat. Postmoderni yhteiskuntanäkemys käski selviytyä siellä, missä taloudellinen voitto olisi suurinta. Hajautetun asiantuntijuuden, tiimityön menetelmät levisivät teollisuustuotannosta myös humanistisille aloille, kasvatukseenkin. Työtehtävät sirpaloituivat ja tekijyys hajautui useammaksi kapea-alaiseksi osaamiseksi, yhden asian ammattilaisille. Tietotyö raivasi ruumiillisen, tuotantokeskeisen työn. Käsityön osuus oli harjaannuttaa kognitiivisia taitoja ja motoriikkaa. Välineenä akateemisille tiedoille, taito- ja taideaineet joutuivat eloonjäämistaisteluun institutionaalisen kasvatuksen joka asteella. Käsillä tekeminen siirtyi harrastustoimintaan, vapaaehtoisen sivistystyön piiriin. Ammatin harjoittamisena käsityö kävi kannattamattomaksi ja identiteetin rakentamiseen se käsitettiin liian sukupuolittuneeksi. Perinteitä ei haluttu toistaa itseisarvoisesti.

Sukupuuttoon menehtymisen uhkassa käsityölle kasvoi sosiaalinen tilaus, ”uusi tehtävä” etsiä toisia merkityksiä ja muotoja ilmentyä. Yhteiskunnallisesti arvostettuun, tieteelliseen diskurssiin käsityö ylsi tieteenalan perustamisen myötä ja pikkuhiljaa perustutkimus on raivannut ”Selviytyjälle” uskottavuutta arvojen viidakossa. Käsityö on etsiytynyt kontekstinsa mukaiseen muotoon ja kartoittanut merkityksensä uusille areenoille. Käsityön yhteisöllisyys on arvojen osaamista.

90-luvun loppu – 2000-luvun alkua on kutsuttu ubiikkiyhteiskunnaksi. Arjen tietotekniikka ja sosiaaliset verkkoyhteisöt eivät ole enää vain nuorison chattailu foorumeita vaan kaupan, harrastamisen, oppimisen ja muiden sosiaalisten elämisyhteisöjen ympäristö.  Reaaliarjen rinnalla sykkii virtuaalinen todellisuus. Työnteko on etääntynyt käytännön kädentyöstä ja haptisista kokemuksista virtuaalisiksi tietotyön teoiksi. Kriittinen kasvatusnäkemys voimistuu ja ihmisheimo kaipaa luontoon ja inhimilliseen aikakäsitykseen. Ammatillisen suorittavan työn tarve kasvaa akateemisen työttömyyden rinnalla. Ratkaisuina pohditaan maahanmuuttajien työllistämistä ja ammatillisen koulutuksen lisäämistä. Cygnaeuksen 1800-luvulla lanseeraamalle työkasvatukselle on jälleen tilausta! Käsityölle kasvatuksen välineenä on tarvetta.

Käsityön tekijät ovat löytäneet vahvuutensa oppivana ja tutkivana verkkoyhteisönä. Aikakausien vaihtelu on pakottanut käsityöilmiön kehitykseen. Muutoksen vaade on muokannut käsillä tekemisestä elävän taidon. Siitä on kasvanut identiteetin työkalu ja kulttuurisuuden kanava. Käsityöstä on tullut keino elvyttää elämänhallintaa ja hyvinvointia sekä mielellisen ja kehollisen kokemisen tiloja. Suomalainen yhteiskunta tulee tarvitsemaan yhä enemmän ammattimaista hyvinvointipalvelujen tuottamista tulevalle ikääntyvälle sukupolvelle. Käsityö on siihen monimerkityksinen ilmiö, jonka muotoja, ilmentymiä ja kosketuspintoja yhteisöönsä tulee alati tutkiskella ja kokeilla. Jokainen käsityön eri merkityksen harjoittaja on tehtäväkentän eri alueilla tärkeä: ammattilaiset, harrastajat, kasvattajat, opettajat, tutkijat ja ”hutkijatkin”.

Se osaaminen, jota kulloinenkin yhteiskuntajärjestys tai ideologia tarvitsee, ei voi olla kautta aikain ”sukanneulomista tai pärekorin punontaa”. Niilläkin on paikkansa, mutta paljon muita mahdollisuuksia on löydettävä. Tekemisen muotoja tulee etsiä rohkeasti ja heittäytyä aloille, mihin ”käsityön filosofiset ja teoreettiset perusteet ” yltää. Kädentaitoja ja niiden tuottamaa osaamista täytyy taipua katsomaan uteliaasti ja kriittisesti, ajanmukaisin silmin, elävin ajatuksin ja toteuttaa osaamista kuin morsian juhla-asuaan: vähän vanhaa, vähän uutta, pala lainattua ja hiukka sinistä. Siinä Leuhkat eväät Selviytyjälle!

Mtu  

J.k. Kuuntele Leuhkat eväät. Mikko Alatalo. 1981. , jossa kultturelli artisti lauleskelee pohjalaisittain murtaen Revontuli-villapaidassaan ja uhoaa maasta muuttamisesta työn vuoksi.

J.k.2. Kirjoittaja haluaa huomauttaa, että erityisesti sukanneulominen (ja muu käsillä tekeminen) ovat allekirjoittaneelle hyvinvoinnin ehto no1. ja arvostaa niitä ”Lukkarinrakkautena” karjalaisiin sukujuuriinsa. Hää myös tarttuu tällä viikolla, Taito- ja taideaineen opettajana ammatillisen lähihoitajatutkinnon ops:in suunnitteluun ja pähkäilee, miten käyttää käsityön teoreettisia ja filosofisia perusteita ammatillisen valinnaisen osan kurssiin ”Vuorovaikutus ja terapiamuodot” (5op) osaamiseen.

Tässä kirjoituksessa on sovellettuna ajatuksia mm. seuraavista lähteistä:

-Anttila, P. 1992. Käsityön ja muotoilun teoreettiset perusteet. Wsoy. Porvoo.

-Iisalo, T. 1987. Kouluopetuksen vaiheita keskiajan katedraalikoulusta nykyisiin kouluihin. 1. – 2. painos. Otava. Helsinki

-Heikkinen, K. 1997. Käsityöt naisten arjessa. Kulttuuriantropologinen tutkimus pohjoiskarjalaisten naisten käsityön tekemisestä. Akatiimi. Gummerrus. Jyväskylä.

-Helakorpi, S. 2007. Artikkeli ”Mikä ubiikkiyhteiskunta?”. Ammatillisten opettajakorkeakoulujen verkkolehdessä Sisukas. (http://sisukas.jamk.fi/content/view/53/66/  luettu 28. 3. 2010.)

-Pöllänen, S. Sinikka Pöllänen,2008. Artikkeli ”Käsityö terapiana ja terapeuttisena toimintana.” verkkojulkaisusta Oppimista, opetusta, monitieteisyyttä; Kirjoituksia Kuninkaankartanonmäeltä 2008.

-Suojanen, U. 1992. Käsityökasvatuksen perusteet. Wsoy. Porvoo.

-Venkula, J. 2005. Tekemisen taito. Kirjastudio. Helsinki.

-Käspaikka- Käsityön virtuaaliluokat. www.kaspaikka.fi

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Käsityö, käsityökasvatus, kädentaidot

Syötti

Torstai 25.3.2010 klo 14:31 - mtu

Syötti

 

Kuin kissat puuroa kuumaa,

hännäkäs toista lähestyen huumaa.

 

Tekemällä syöttiä Mirrille kantaa,

pelkurin rauhassa nuuhkia antaa.

 

Mirri epäilee toivottua kalaa,

vain unessa vonkaletta halaa.

 

Käpälät kohmettuu kaivatun muotoon,

kehruu hukkuu kurkussa ruotoon.

 

Mirriä mennet sydämessä painaa;

onko onnensa taasen lainaa?

 

Onko kolli kohta velkoja?

..kierii Mirrin mielessä pelkoja.

 

J.k. Dreaming wide awake. Poets of the fall

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kevätpuuhia

Karvan verran Valtaa

Sunnuntai 7.3.2010 klo 15:57 - mtu

Pitkät hiukset ovat aina olleet vahvan itsetunnon ja vallan symboli. Ainakaan nainen ei ole oikea Nainen ilman pitkiä hiuksia, uskotellaan mainoksissa. Myös miehet ovat koukutettuna yhä enemmän tähän ”Karvan valtaan”. Joka toinen tv-mainos esittelee ”karvojenpalvonnan” tuotteita leijonaharjan kasvattamiseksi ja joka toinen viettelevän katseen loihtimiseksi kutrien taustalle. Karvan valtaa vahvistavat lukuisat amerikkalaista alkuperää olevat elokuvat ja muut tuotteet (Onko lyhyttukaisia Barbeja olemassa?). Rockstarat  ja muu julkkistuotanto on karvan valtaa. ..vai mitä muuta edustavat hevi-letit, platina-blondi-salarakkaat taikka muut partapatsaat?! Naisethan suorastaan identifioidaan hiusten värin mukaan: blondi, brunette vai punapää? Miten ihmeessä karvan ympärille on päässyt kehkeytymään maagisuutta, addiktoivaa, huokuvaa valtaa?

Tässä ”pääasiassa” on naiset saatu valjastettua karva-hegemonian piiriin aika helposti. ”Kun päässäsi hulmuaa valtaisa, kiiltävä kiharaparvi, olet valtiatar”. ”Hallitse hiuksesi, valloita muut!”, ”Kiharra  ja olet Carmen-Grazy-Baby!”. Shampoita, hoitoaineita, suihkeita, lakkoja, geelejä, kuituvahoja, massoja ja tuoksutuotteita on tarjolla hyllymetreittäin tuon valtaelementin ylläpitämiseksi. Koneita on kehitetty karvojen poistoon, muotoiluun, trimmaukseen, kihartamiseen, suoristamiseen ja kreppaamiseen. Karvat vaativat valtavan työn ja tuskan (=kärsimyksen): hoida, harjaa, huolla, kiillota, kiharra ja suojaa. Kärsi, kärsi, kauneimman kruunun saat!

En ole koskaan oikeen ymmärtänyt Pitkien-hiuksien-hegemoniaa. Omat pääjouheni ovat sen verran vankkaa tekoa, että lyhyt ja ytimekäs (Jukola-tyylinen)leikkaus-kampaus on ollut aina ainut siedettävä ratkaisu karvan vallalle. Luonnollisesti jälkikasvu on tässäkin asiassa täysin vastakkaista mieltä. Pitkät ja hartaasti laitetut hiukset ovat nuoren naisen pääoma no. 1. Siksi karvakylläiseen elämään tottuminen on ollut välttämätön pakko. Kauniit ovat hiukset harjattuina, muotoiltuina ja käärittyinä sievälle sykerölle…mutta niiden vaatima aineisto, laitteisto ja väistämätön "ylijäämä tai hajasijoittelu" ovat se osa, jota vastaan edelleenkin taistelen: hiukset kylpyhuoneen lavuaarissa, uimahallin laineilla taikka soppalautasella saavat kaiken muun kehon karvoituksen nousemaan vastarintaan.

Niin..se ”muu karvoitus” vahvistaa hiuskarvojen vallan voittokulkua. Muu karvoitus ihmisellä on hyvin säädeltyä myös. ”Joissakin” paikoissa tulee olla karvaa, jossakin ei ehdottomasti saa olla karvaa. Naisten ja miesten karvoituksen määrä ja suhde tulee olla erilainen ja eri paikoissa. Ja jos sinulla vahingossakin (=luonnollisesti)on karvaa väärassä paikassa näkyvillä, olet huolimaton, epäviehättävä ja ruokoton. Karvan julkisessa vallankäytössä on olemassa kaksi valtapuoluetta: Karvaiset ja Karvattomat. Ellet kuulu kumpaakaan, olet oppositiossa: Vallaton.

Eläinten karvatkaan eivät jää ihmisen Karva-vallan ulkopuolelle. Turkiksia on aikojen alusta käytetty kehon suojana säätä vastaan. ”Koivistolainen” karvareuhka oli suorastaan kultti-päähine Suomessa agraariyhteiskunnan aikoihin. Nykyään eläinkarvojen käyttämisestä tai sen vastustamisesta on sukeutunut miltei uskontoon verrattava, fundamentaalinen ideologia. Vaikka eläinten karvoitusta ei enää ”uskalla” kevyin perustein julkisesti käyttää, niihin liittyvät symboliset voimat ovat pontena miehille suunnatuissa tuotteissa. Eipä ole montaa auto-, partavesi- tai konemainosta, joka ei käyttäisi hyväkseen ”eläimellistä voimaa”, ”gepardin ketteryyttä” taikka ”viidakon valtias”-tyyppisiä sloganeita, houkuttaakseen maskuliinisuutta janoavat ostajansa pyydykseen.

…ja miksei: onhan se naisihmisen mieltäkohentava näky: (hieman) karvaiset Remontti-Reiskan käsivarret touhuamassa miesten töitä.  Toisaalta…tämä karva-avaruuden tulkitseminen vaatii jo melkein kvanttifysiikkaa muistuttavaa tiedettä ja omia lakejansa. Olkoon tämä avaus tähän tärkeään, inhimilliseen paradigmaan: (Karvalaki 1.)Pakovoiman ja vetovoiman erotus mitataan millimetreissä. Vastakohtien olemassaolo on sukupuolisuuden perusedellytys.. Jos miehen paidan kaula-aukko on millinkin liikaa avonainen taikka rintakarvoitusta liiaksi näkyvissä, saa se naisessa aikaan enemmän ”pakovoimaa kuin vetovoimaa”.

Kaikenmaailman tekstiilikäsityötä ilokseen harrastavat, ammatiltaan käsityöläiset ja kädentaidon opettajat ovat Karva-vallan ytimessä. Mitäs muuta nuo näppäräsormiset neulojat ja ompelijat käsissään muotoilevat, elleivät luonnollisia taikka synteettisiä karvoja!? He hallitsevat karvoja sekä määrällisesti ja laadullisesti. Vaikka lyhyiksi trimmatut hiuskarvat olisivatkin useimman suomalaisen kässäopen mieleen, ei se tarkoita karvatonta omaa elämää. Niinpä argumentoiden...(Karvalaki 2.) Elämässä karvojen määrä on aina sama: jos ihmisellä on lyhyet hiukset taikka muuten säätelee vahvasti kehonsa karvoitusta, tilastollisesti otos viittaa naissukupuoleen, joten hän käyttää karvoista käsinvalmistettuja pukimia ja asusteita. Tai, jos valtaa haluavalla on henkinen kapasitetti hakusessa, saa sitä todennäköisesti lisää karvaa kasvattamalla tai korvaamalla näkyvissä oleviin kehon osiin. (Miksi muuten nuoriso istuu koululuokissa pipot päässä?)

Viimevuosikymmen on ollut kommunikaation vahvaa korostamista niin yksityisessä, arjesta selviytymisessä kuin yhteisöllisissä, työelämän perustaidoissa. Kun suomalainen kommunikaation lippulaiva hiukka keinuu maailman sähköisen viestinnän vesillä, ovat alkukantaiset tarpeet ja taidot nousemassa arvoon arvaamattomaan. Viestimien näpyttely on tuntoaistiin perustuva haptinen kokemus. ..siitä johtopäätös, että:(Karvalaki 3.) Karva on kommunikaation perusyksikkö. Uusimman mallin kommunikaattori taikka utramodernein kännykkä EI voisi tehokkaammin vedota (tai edistää kommunikaatiota) Naiseen ja aiheuttaa positiivista sähköä, kuin Karva!..tai siis aamuraikkaan Miehen parransänki naisen karvatonta poskea vasten. Tämä darwinistinen takauma (kongnitiivinen, feminiininen flash-rewind), muisto alkuajoilta on haptisten kokemusten alku ja kommunikaation pienin yksikkö. "Karva - connecting people!" Se voi olla alku monelle psyykkiselle ja fyysiselle toiminnalle. Ja se on : Karvan verran valtaa.(mtu 7. 3. 10.)

J.K. 

Hyvin, hyvin Haptista Naistenpäivää (8. 3.) kaikille, karvattomille ja karvaisille!

Eläköön vastakohdat!

October & April: Rasmus ft. Anette Olzon

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Sukupuolisuus, haptisuus, käden taidot

Kolomen Syrämen Ystävyyrestä

Sunnuntai 7.2.2010 klo 12:12

Tällaasena yltäkyllääsyyren ja aineellisen hyvinvoinnin aikana sisääset ja henkiset asiat pakkaa heleposti kärsiä  rospuuttoo. Pippi-Långstrump -henki on kyl hävöksissä  tilanteis, jossa kaverilla ei ookkaan ”kaikki oortninkis”. Sitäku kansa vahtaa televiisiosta illat pitkät ”Tosi-elämää” ja muita julukimoire-leipoma-ohojemia, nii väkisinki hämärtyy maalaasjärki oikias elämäs. Miten sitä ny osaas ”Ystäväks - kavereksi – Rakkahaks sialunveljeks” ruveta nykyaijan menos, ku kaikki muu o tarjolla lähiputiikis valamiiks purtuna, paketis. Sitä o nii "pölökyllä päähä", jotta ei osaa toimia niinku omas miäles tuntuu.

Mistä niitä Tosiystäviä tuloo? Äkkiseltää rupiaa aattelee, jotta ystävät o joko varattuja, varaastettavissa, Mahti-Karjuja taikka Taluutettavia lapaasia. Jos solis nuan, nii melekeen rupiaa tekee miäli mettärreunaan yksiksee, Punaaseen tupaha kiikkustualiin, sukkavarrasta tikkuamaha.

...mutta oha se sitte sitäki riamullisempaa, ku äkkiväärää törmää aitoho kantajuhtaha, jolla o ajattelukones rasvattu. Kyl siittä virkuaa, vaikka villasukkiaki viälä tarvitahan, upiikkiyhteiskunnassaki, (ellei joku keksi, jotta paistofoliota o hianua kääräästä jalakoihi).

Tosi ystävä o ku ”rehu-syätetyt” kynttiläkki: kolome syräntä ja kaikki pistetähä palamaha yhres.
Kolomisyränystävä osaa Rakastaa, Kärsiä ja Unelmoira. Hyvä ystävä ottaa mut – jalakamiähe joskus kyyttihi ja ookaa mua maaseurulle. Emmä pysty automerkkejä räknäämää: yleensä auton kyyris tykkään kattella vaan maisemia: mite vainio lainehtii, nousooko usva, pysyykö lato viä pystys ja montako eri vihriää näkyy puren larvois. Eikä Kolomisyränystävä siittä hermostu, kärsii vaa hilijaa.

Kolomisyränystävä tykkää musta sellaasena, ku moon. ..sellaasena levollisena, aijan kans nostatettuna ohraleipänä, jokon parhaammillaan  saunaläpimänä. ..sellasena pettuleipänä, joka myäs pikaasesti jäähryttää ittellensä kovan kuaren, jos joku  kovakouraasta käsittelöö. . Sei oo moksiskaa, ku näkee mut punaases pingviini-yäpairas ( soon mun äireen joululahajaks ostama ja elävääne toristus siittä, jotta laps o vanhemmalle aina laps, vaikka solis yli 4-kymppine).

Kolomisyränystävä ei pakoottas mua kirkkoho palijastamaa torellista elonpainooni. Eikä se vannottas mua elämälloppuu saakka syämää vaa vihriää , ”jo muiren tapattamaa vihannesta”…eikä se pistäs pahaks, vaikka mä virkkuaisin jo kolomatta loorallista isooäireen-neliöitä, enkä viäläkää tiätääs, mitä mä niillä teen, taikka jättääsin ne vaa jäläkeeni , perinnöksi tulevalle sukupolvelle, ihimeteltäväks.

Tosiystävä osaa olla läsnä ja hilijaa kuunnella. Sosaa kertoolla miälensä liikahruksista ja pruukais keskittyyn johonki asiahan tai ilmiöön tosisnaan, sillonku mullon tärkiämpää touhua. Sitte me mentäs saunahan ja saunan jäläkee syötäs ropsua mairon kans verannalla...ja kuulosteltas iltamettän ääniä, kaukaa. Ja sen pitääs osata nährä se ”riamukaari taivahanrannas” niinku mäki näjen sialuni silimin ..ja ku iltakosteus kävis luihi ja ytimiin, sytytettäs takkaan praasu. Mentäs maate saman pumpulitäkin alle ja kuiteski katteltas omallaasia uniamma.

Hyvie ystävie, Kolomisyränystävie hankkimise kans pitää olla niinku pitkämiäline kalamiäs: heitellä pitkää siimaa lähivetehe ja kattella. ..ja ku näppii, pitää kelata varovaasesti. Liian keskekasvuune pitää päästää takaasi varttumaa, mut kunnon Saalis säästää ja pitää kylmänälaukus hyvänä ja pannulla lämpöösenä. Kyä Ystävät o elämäntarkootus. (7. 2. 10. mtu)

Jäläkiä pohrinnoista:

Kolmas Nainen, ”Elämäntarkoitus”.

Sinikka Nopola, ”Eila, Rampe ja elämäntarkoitus”. 2009. Wsoy.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Ystävä, elämänhallinta

Oksia miälehe

Keskiviikko 6.1.2010 klo 18:49 - mtu

Eisunkaa kukaa ny paa pahaks, jos moon ny hitaasti juhulamiälestä irroottautuva ja pirän joulutähren viä..meinaan pitää sen viä valontoivosta muistuttamas. Pakkaanenki kerkis tänne ja jässäytti touhun aikamoosesti. Taloje räystähät kasvaa jääpuikkoo ja kaulaliinat kuurapartaa naisväjellekki. Vaikkon olosuhtehet, ku Siperiasta, tää o justiinsa oikia aika ”istutella uusia oksia mielehensä” ja tarkistella kantaako vanahat. On sitte taas suvena, mitä fräkätä.

 "Miälehe täytyy kasvattaa oksia", monenlaasia ”tarkootustenoksia” ja versoja, nii jotta ku yks rätkähtää poikki, voi tarttua toisehe vaikka tynkäänki. Seki voi pelastaa elämäs. Kokemuksesta moon oppinu, jotta ei pirä liikaa pykätä vaa yhtä, komia vaa tyrkätä einestä vähä sille kituusemmallekki irealle. Sitei tiärä koskaa, mistä se kurkihirsi kasvaa ”tarvittevuuren talolle”. Meiston moneks, jokahittestä. Ja mitä enempi ikää kertyy, sitä arvokkaampi o sen lastin vaalimine. Mikä siinon, jotta jokku nii tärkiää valehteloo ittensä ijän?!  Luataantyäntävää son, ku 50 ja rapiat-vanaha miäs kehuu olevansa: ”..nuarekas ja vertyyne ja ikuune kloppi..”??! Eikös soo oikiasti :"..keskenkasvuune, heleppo-heikki, jollei takuulla oo puhtaita jauhoja pusseissa .."?

Itteasiassa moon miälestäni just oikian ikääne, oikias rumihis ja luannos. Paistovalamis.. nin ku sanottas nykyeineestä. Emmä karijalanpiirakoota osaa leipoo, ku siinon nii haastavaa kaulia pulikalla niitä ruiskuaria. Kyllä se mum Viipurista lähtöösi oleva mummo meinas hermostua, ku 6-vuatiaana e meinannu heti oppia. Ristipistua ja virkkuuta pistelin sukkelasti 5-vuatiaana. ”Noinnikkästee”, sano Mummo aina, ku olin tehny väärän piston ja se purkas tyätä ja näytti oikee. Vasta vanahempana rupesi miättimää, mitä se ”Noinnikkästee” tarkootti. Kirijakiälellä solis varmaa ”noin ikään” ja pohojalaasittain ”nuan”. Vuntsakkaa ny!!..Ku karjalaane sanoo, nii se tarvittoo kolome kertaa piremmä sanan ja kiriaamia hurumykket enepi ku pohojalaane. Ilimankos pohojalaasia haukutahan lyhytsanaasiksi..jokei pirä paikkaansa. Mollaan säästävääsiä ja verpaalisesti virtaviivaasia. (Tääki o yks mum miälen oksa, ku oon yrittäny tulla toimehen mu kahrenlaiste kulttuurilliste sukujuurie kans. Juurikoktaili. Päältä moon iha tavalline, mutta ruutia sisältä, niinku Molotovviki oli)

En sunkaa mä pelekästää vallan erinomaane oo. Kuppikuntalaasta ja lappusilimäästä on kans kasvanu yksiks oksiks mun miälessä. Silloon, ku ihimisen reviiriä rökytään, tullaha liikaa komentooraamaan ja määrääleen, nin läpsähtää laput naamalle, jotta pois tiältä. Soon oikiastaan aikuusen merkki, jotta tunnustaa omat heikkouret ja rajapyykit.  Ittestään selevät asiat o vaan nii vaikia viärä käytäntöön. Oma sialun liotus ja istutus elämässä o kaksterääne miakka… taikka puukkoo. Jos oot tuntevaa tyyppiä, nii pahoon voi saara selekää. Ensisijaasesti tärkeetä o olla uskolline ja taati ittellensä, oman arkensa Tarzan.

Joskus kesääsin, Vapaurenpatsaalla jäätelöö syäressä, ku kesätuuli sattuu mukavasti helemoihi.. sitä jotenki lämpö saa suamut putoomaan silimiltä ja hoksaa jonku kylkimyyryysen* miähe ja rupiaa kattelee salaa. Ja iha huamaamatta käsi alakaa käyrä hiuspehkossa, niinku sitä ny muka sais pareeks…jouhipehkua!? Sitä muistaa taas asioota, jokkoon melekeen unohtanu. Tykään kyl jäätelöstä…

..mutta silti, siinä silimän, kären ja pähkäälyn yhteyres o kyl se pääjuuri ja verenottosuani. Sitä mun o paree vaalia.

(*Suom. Huom! Kylkimyyryyne miäs= soon sitä ku miäs o senoloone, jotta naise teköö miäli kyhnyttää se kylijes...ja tuloo molemmille semmone makneettine tuntemus..miäs luuloooo ittensä tosi komiaksi ja tärkiäks ja naine senku sorjistuu suveks.)

Jk. Yle tv 1. Kymmenen uutta käskyä. :” 1. Älä pelkää, 2. Pidä huoli perheestäsi, 3. Tee hyvin, 4. Kilpaile vastuullisesti, 5. Tunnista riippuvuutesi, 6. Ole avoin totuudelle,…”


 

1 kommentti . Avainsanat: Elämänhallinta, käsityöelämä, naiseus

Täti-valmius

Perjantai 25.12.2009 klo 21:17 - mtu

Tässä sukupuuttoon kuolevien ”valmiiden asioiden” maailmassa ei ole helppoa olla “pieni ihminen”. Vaikka kuinka kerrytät työkokemustasi muuttuvien tavoitteiden koulutusinstassissa ja perus-, lisä- ja täydennyskoulutat itseäsi työpaikan sisäisissä ja ulkoisissa tilaisuuksissa; uusissa asioissa ja monenmuotoisilla välineillä, saat kuitenkin tuntea olevasi ”liian hidas, tekeväsi väärin tai jopa epäolennaisia asioita. Kuinka kummassa ”parhaassa työiässä, hyvässä kokemuksella ja kohtuullisella asenteella voi olla näin …sivussa ja ”vanha” olo?? Ja useasti. Vai onko se nykyään työelämän tarkoitus: saada työntekijät tuntemaan itsensä riittämättömiksi ja huonoiksi?

Karmaiseva työelämän jauhama fraasi on ”valmius”: koulutusvalmiudet, osaamisvalmiudet, oppimisvalmiudet, jne. Työvoiman tulisi olla kuin joukko tiedoilla ladattuja, käskystä toimivia Valmiusjoukkoja, kyborgeja, jotka mukisematta tottelevat linjalta ammuttuja komentoja; älä ajattele, niin pääset vähemmällä. On välttämätöntä ”kieltäytyä imeytymästä velvoitteista” kaikkeen ja kaikkialla. Ryhdytään antamaan inhimillisyydelle tekohengitystä. On terapeuttista kaivaa esiin asiota, jotka tulevat valmiiksi. Pyykkit tulevat pestyksi, pullat paistuvat kypsiksiksi ja lapanen neulotaan valmiiksi.

Yhdessä asiassa voi olla varma ja ylpeänä Valmis. Kun omaa lasta on kasvattanut vuosia ja seilannut lapsen teinimyrskyjä jo useita, alkaa ”Tätiys” olla pakostakin ytimissä ja häpeilemättömän valmis olotila. Tätiyttä eivät uhkaa ”prosessointi tai  ulkoiset varustelutarpeet”. Tätiys kasvaa niin ihoon ja lihaksiin, että sitä voimaannuttamisen tunnetta ei kukaan voi horjuttaa. Tätiys tulee väistämättä kokemuksellisena tietona: tätä en enää jaksa/ymmärrä/siedä/ kykene tai halua.

Valmius levätä, sietää arkea, rauhoittua ja juhlistaa elämistä saattavat olla outoja taitoja, kun niitä niin kovin vähän kysellään cv:ssä tai työpaikan haussa. Lepo ja rauhoittuminen ovat kuitenkin kaiken toiminnan alku ja edellytys. Mielikuvitus, ideat ja oma ajattelu yleensäkin ovat mahdollisia vasta, kun ulkomaailma ja sen vaatimukset pystyy sulkemaan pois. Oman sisäisen äänen kuuleminen virittää voimia. Pyhäpäivät joulun tienolla ovat mahdollisuus. Mahdollisuus on olla siekailemattoman joutilas ja tehoton: poltella kynttilöitä ja suoristella matonhapsuja. Tarjoutuu mahdollisuus suoranaiseen ”tätiyteen”, =asioiden olotilaan, joka on vanhanaikaiseksi koettu ja vähempiarvoisena moitittu. Vaan ”tätiys” on taito, joka tulee jokaista vastaan ja ”se on otettava haltuun”…että on asioita, joihin ei ehdi, ei kiinnosta, ei jaksa ja ei enää ymmärrä. Tätiys on kehitysvaihe…tai pitkäaikainen, sisäinen joulu. Tätiys lähestyy: oletko valmiudessa?

Tätimäistä joulunaikaa!

Kullanhuuhtoja, Ismo Alanko

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: elämänhallinta, lepo

Elämänlankaa

Sunnuntai 11.10.2009 klo 1:16 - mtu

Lankatöiden kurssit ovat pyörähtäneet omatahtiseen vauhtiinsa. Neulonnan ja virkkauksen kiemuroita opetellaan ja vietetään aikaa yhdessä. Naisten elämänlankoja setvitään välillä hilpeydellä, välillä haikeudella. "Äiti aina sanoi, että sukkaan tarvitaan 14 silmukkaa",--- "patalappua aloitin, mutta Barbin pipo tuli: kyllä käsityö on ihmeellistä",--- "hei äiti, lapasen neulominen on LUOVUUTTA eikä matematiikkaa!"---"tästä on tulossa vatsavauvan ensimmäinen nuttu: molemmat omaa tuotantoa.."---”tätä lapasta en voi enää käyttää, koska se on viimeinen edesmenneen isoäitini käsityö…”

 Samankaltaisiä eläväisiä tuntoja kantavat lukuisat kätten työt silmukoissaan: kokemuksia hiljaisesta, muistetusta tiedosta, merkityksiä arjesta ja tunnuksia tekijästään ympäristöönsä. Usean langoittelijan kokoontuessa kokemukset ja toivomukset tulevat ääneen lausuttuna todemmiksi. Pienet perhemurheet muuttuvat yhteisenä pienemmiksi murusiksi, helpommin kannettaviksi. Kun asia käy hankalaksi on hyvä purkaa energiaansa lankaan, elämän kantajaan. Keskittyminen langan rytmittämiseen suo hetken lepohetken arjesta. Pelkkä ääneti työskentely on kommunikointia. Se on armollista itsensä puhuttelua, lupa rauhoittua ja keino irrottautua realismin raastamisesta. Pehmeän langan pinnan hypistely sinkoaa tajuntaan alkukantaista toimimisen mielihyvää. Työn suunnittelu läheiselle siirtää lämpimät tunnelmat käsien tekojen kautta kosketeltavaksiksi, välittämisen osoitukseksi. Käsityöt ovat monien merkitysten kantajia, langat varsinkin täynnä naisen elämää.

Käsitys käsityöstä elannon antajana on selvästi aikansa elänyt. Käsityön tekemisen taitoa ei enää arvosteta myöskään ”perintönä äidiltä tyttärelle”. Kotitalouden osaamisena kädentaidot häviävät arvostuksessa tietoteknisille taidoille. Tuotteiden tuottamisella käsityönä ei ole enää kuin kapea ala kertakäyttöä suosivassa kulutuksessa. Käsityö edustaa päinvastaisia elementtejä, kuin muut nykyajan kaupallistamat ilmiöt. Käsityö on hidasta, vaivalloista ja kallistakin. Miksi sitten harrastekurssit täyttyvät ”hidasta tekemistä” kaipaavista naisista?  

Käsityössä on jotakin alkukantaista, jotakin aitoa inhimillistä toimintaa sisältävää ja kosketeltavaa ympäristöä. Feminiininen materiaali, lanka on hyvä syy kokoontua yhteen ja osallistua joukkoon. Se on silta sukupolvien välillä. Lanka on luonnollinen ”tikku”, kun haluaa tehdä jutunjuurta ja seuraa muista naisista. ”Oman sukupuolen lauman riittinä” langat tarjoavat kirjon mahdollisuuksia ilmaista itseään. Yksinkertaiset välineet madaltavat kynnystä lähestyä vertaisiaan.

Lankatyö on kuin elämä. Joskus se soljuu ja joskus ilmaantuu takkuja kuin tyhjästä. Siinä on kavennusta vaativia kohtia ja vaiheita, joissa on varaa lisätä. Sileää ja tasaista on joskus riittämiin:  kaipaa vaihtelua, siirtoja ja kiertoja eteenpäin menemiseen. Paljon on haasteita, mutta onnistumisen kokemukset edellyttävät suhteellisuuden tajua ja suopeutta itseä kohtaan. Langan käsittely pysäyttää kiirehtimästä ja suorittamasta. Se on omatoimi-matkustamista, jossa matkamuistot muistot jäljentyvät käsillä olevaan työhön. Lankatyö on tekijänsä näköinen albumi, jota on opeteltava katsomaan hyväksyvästi. Lankatyö on ajatusten ja tuntoaistin musiikkia, jonka kuuleminen vaatii aikaa ja elämistä.

J. k.”Only time”, Enya.

Kommentoi kirjoitusta.

Juurilla ja terveyden lähteellä

Lauantai 3.10.2009 klo 0:34 - mtu

”Hei! mihinkäs sä olet menossa?”, kysyn tutulta työväenopiston portaikossa. ”Terveysluennolle”, vastaa nainen. ”Jaa-ha, Et sitte tikkuamaan tullu?”, kysyn. ”Eee-enhän mä osaa…”

Hmmm? Niinpä! Vastaus on tuttu monen suusta. En osaa, eikä mulla ole välineitäkään.  Noh, sitähän varten ovat juuri kädentaidon kurssit: osaamisen opettelua ja välineissä opastamista. Mutta kynnys tarttua tilaisuuteen tai tulla kädentaidon kussille on korkea. ”Jotenkin” on kyllä luonnollista, että isoäidin opetukset lapasen neulomisesta ovat unohtuneet, mutta silti tuntuu ”nololta”, ettei ole perustaitoa pystynyt ylläpitämään.

Edellytykset käsityön aloittamiseen ehkä ajatellaan olevan liian teknisiä. ”Pitäisi olla puikot ja mistä osaan ostaa oikeaa lankaa?”, ”...kantapäätä en nyt ainakaan muista”. Ja kaikki ne äidin opettamat ”tämä-pitää-tehdä-näin” ja ”tuota-virhettä-ei-saa-tehdä” sekä ”toisin-tehden-on-väärin”-ohjeistukset jarruttavat uudestaan aloittamista pelon sekaisin tuntein. Ehkä jäänne käsityön kunnioituksesta on vielä syöpynyt isovanhempien muistoista mieleen ja sitä ei helpolla uskalla irrottautua työ-eetoksen kliseisestä leimasta käsityöhön kuuluvana.

Lankatyön aloittaminen on helppoa. Sen tarvikkeet kaikilla ovat olemassa. Lankatöiden ”juuret” eivät ole puikoissa, lankakerissä tai moderneissa luokkatiloissa, vaan paljon lähempänä ja syvemmällä. Niitä on vaikea havaita. Neulomiseen tarvitset (1.)täyden vatsan: kun nälkä on tyydytetty, pystyt keskittymään ja rauhoittumaan psyykkisiin tavoitteisiin. Neulomisessa on hyvä olla turvallinen ja levollinen paikka: (2.)mukava nojatuoli antaa langoittelijalle tukikohdan. Nojatuolin turvasta onjuurilla_muok.jpg suotuisa luoda muisti- ja mielikuvia eväiksi tulevalle työlle. Mielenmaisemat, lempivärit tai – aiheet pulpahtavat kuin sienet sateella, kun antaa (3.)luovuudelleen luvan. Arjessa luovuus on oikeastaan mielitekojen muistelemista, toivomusten istuttamista ja mahdollisuuksien vastaanottamista. Siis ”hyvään” pyrkimystä. Lopullisen tekemisen impulssin synnyttää (4.)rakas läheinen ihminen, jolle hyvän jakaminen on ilo. Käsityön tekeminen on melkoinen "terveysluento".

J. K. Juuret, Antti Tuisku.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Käsityökasvatus, välineet

Aurora

Perjantai 18.9.2009 klo 11:23 - mtu

Taito- ja taideaineiden harjoittamisen edellytykset ovat tasaisin väliajoin esillä mediassa. Opetussuunnitelman uudistukset saavat aina jokaisen oppiaineen opettajat kiivaasti puolustamaan oman substanssinsa tarpellisuutta. Perusopetuksessa taito- ja taideaineilla on kuitenkin varsin vakaa ja itseisarvoinen asema vuodesta toiseen, vaikka tuntimääristä väännetäänkin kättä. Sivistyssanoitetut mietinnöt, lausunnot ja raportit korostavat aineiden ja alojen tiedenäkemysten viimeisintä tutkimusta. Kannanotot, jotka julkisuuteen yltävät, viljelevät tietellisesti ilmaistuja termejä, kosiskeluna tiedeyhteisön diskursseihin. Käsityötiede nuorena tieteenalana tarvitsee ”nokka-naisia” näkyviin piireihin.

Käsityökasvatuksen ”taistelutanner” on kuitenkin laajempi kuin julkisuuden horisontissa näkyvä ”jäävuoren huippu”. ”Näkymätön”, pinnan alla on upottavaa suota saappaan täydeltä. Perusopetuksen ulkopuolinen kasvatus ja sivistystyö, sekä toisen asteen oppilaitokset ovat pullollaan sarkaa käsityökasvattaja-uudisraivaajien kuokkia: uusien kädentaitajien valloittamista ja mahdollisuuksien kartoittamista, käsityötaidon tuottamien kvalifikaatioiden hyödyntämistä. Tämän maiseman: itseohjautuvan, elinikäisen- ja vapaaehtoisen koulutuksen kentän ja harrastustoiminnan on kilpailtava monen muun markkinahenkisesti tarjotun huvituksen kanssa, joka vuosi uudelleen. Näillä foorumeilla on lukukausittain pystyttävä luomaan taito- ja taideaineille oikeutus ja vakuutettava päättävä taho luovan tekemisen hyvinvointia tuottavasta vaikutuksesta. Näillä työmailla oppilas on "asiakas" ja palvelua tahtova yksilö omine tarpeineen. Näissä horisonteissa tarvitaan erähenkeä, navigointia ja kielitaitoa.

Toimiminen käsityökasvattajana ”perusopetuksen ops:n turvavyöhykkeen” ulkopuoleella edellyttää paitsi oman alan laajaa ymmärtämystä ja osaamista, myös suuren suuria korvia ja taipuisaa vartta. Jotta käsityökasvatukselle avautuisi uusia valloitettuja sieluja ja maaperää myllätä, on kuunneltava ja hartaasti. Kasvattajan on taivuttava asiakkaan puoleen ja viereen kuulemaan orastavaa tekijää. Käsityökasvattajan on ”rämmittävä” muiden alojen perusteita ja toimintatapoja ja vaellettava niiden retkeilijöiden mukana, joiden seuraan ja kumppaniksi mielimme. Vaaditaan mielen rohkeutta ja muuntautumiskykyä olla hiljaa ja kuunnella, mitä ”hyvää ja kaunista” muilla on tarjota: muilla oppiaineilla, aloilla, koulutusasteilla, tiedekunnilla. On opeteltava sitä kieltä, jota ”käsityöttömät” puhuvat ja antauduttava vuorovaikutukselle alaiseksi. Ja kun aika on kypsä, on pystyttävä tarjoamaan omaa ammattitaitoa ja käsityötaidon osaamista oikeassa mitassa ja "kipossa".

Käsityökasvatuksen ”ei-kenenkään”-mailla on taipaletta tarjolla. Käsityön lukiodiplomin kehittäjillä on hatunnostonarvoinen taival jo tarvottuna. Samankaltaista kehittelytyötä olisi rutkasti tehtävänä. Kädentaitojen uudemmat näkökulmat hyvinvointipalvelijen osana on yksi polku. Yksityistämistä suosiva työllisyyspolitiikka avaa taitavalle töitä uusissa hoitolaitoksissa ja tuetuissa asumismuodoissa. Sosiaalipolittiset laitosten ”autioittamispyrkimukset” suovat puolestaa myös kädentaitajille pohtimista vertaistukitoiminnassa. Ne konkreettiset ”löydöt” vaativat arkeen  kumartumista ja elävien kosketuspintojen löytämistä. Eränkävijöitä elävään elämään.

Lähestymistä kaipaa kipeästi myös yksittäinen ihminen (lue: oppilas, opiskelija, oppija, asiakas, potilas, kuntoutuja, jne.) Varren notkeutta, mielen malttia ja ”kansankieltä” ei opeteta yliopistoissa. Niitä kuitenkin tarvitaan ensisijassa, kun käsityökasvattaja kohtaa uuden ”löydöksen”, oikean kultahipun, joka pelon ja uteliaisuuden –sekaisin tuntein rohkaistuu ohjauksen äärelle, valuttamaan luovuuttaan käsillään. ”Tekemisen valo”, Aurora on siinä vaskoolin reunalla. Jotta Aurora (=auta tekijää alkuun, rohkaise kokeilemaan, rakenna osallistumiselle mahdollisuuksia) nousisi, tarvitaan työn tekemistä. Aurora vaatii kärsivällisyyttä ja myönteistä, hyväksyvää ilmapiiriä. Aurora tarvitsee selkeää, kansankielistä puhetta ja suomalaista ohjeistusta. Aurora toivoo sormien läpi katsomista haasteellisissa yksityiskohdissa ja hyväksyntää epäonnessa. Aurora kaipaa tukea uusissa yrityksissä ja myötäelämistä onnistumisissa. Auroraa on uskallettava katsoa suoraan silmiin ja istuuduttava vierelle, tekemään vertaisena. Aurora kaipaa tavallista ihmistä ihmiselle.

J.K. "Aurora", Mikko Kuustonen. 

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Käsityökasvatus

Retroa tätienergiaa

Perjantai 11.9.2009 klo 22:43 - mtu

”On mulla hauska Täti, tuo Täti Moonika…kas näin heiluu kassi ja kassi heiluu näin…” Jo lastenlauluista lähtien ”on tiedetty”, että kassit ovat täti-ihmisten juttu. Kassi on aina ollut statuksena hieman tärkeämmille, hieman hienommille ja hieman varttuneimmille. ..ennen kuin tiedettiin kestävän kehityksen-ajatuksesta.

Kestävä kehitys-ideologia toi kassit jokajampan asusteeksi…ja silloin kassi myös menetti arvoasemansa: siitä tuli arkinen tarve-esine ja muovisen kaimansa kilpailija. ”Joku” keksi, että kun kaupasta kantaa ostoksensa kangaskassissa, SE ON ekologista ja kestävää kehitystä. Ostamista ei kehotettu harkitsemaan sen kummemmin. Sen jälkeen ekokasseja onkin sitten tuotettu nykyiseen markkinahenkiseen meininkiin: jokaisella itseäänkunnioittavalla yrityksellä, institutiolla, säätiöllä, kunnalla, kaupalla ja kerholla on oma ekologinen kortensa keossa: logolla painatettu kangaskassi. Nyt ihmiset omistavat yhtä monta (elleivät enemmän) ekokassia kuin muovipussiakin. Logo valitaan tilanteen tai tilaisuuden mukaan.

Tädeillä ei siis ole enää etuoikeutta kassien heiluttamiseen. Sen sijaan täti-ihmiset valtaavat alaa muissa vallankäytön foorumeissa. Yhteiskuntamme korkeinta opetusta tarjoavat institutiot alkavat ”tädittyä”. Siitä varmempana vakuutena olen sitä itse vahvistamassa ja todistamassa. Viikkoja tuoreet mutu-kokemukset todistavat, että yliopisto-opintoja aloittavassa joukossa on enää vain kolmannes täysin kirkasotsaisia Ylioppilas-Larvantoja. Tiedon valtatiellä etenemisessä ei siis nopeus olekaan valttia…vaikka teknologia on niin meille antanut ymmärtää. Vai onko teknologia avannut niin monta vaihtoehtoista tietä maailmalle, että vanhaan tietämisen monumenttiin, yliopistoon, jossa on fyysisesti oltava (joskus) paikanpäällä, ei nuori polvi heti löydäkkään? Vanhassa vara parempi!

Täti-kiintiössä yliopistoon kirjoittautuneena onkin säätöä asettua oikeaan ruotuun. Ei niin, etteikö haalareista löytyisi vielä kokoja laajemmillekkin kokonaisuuksille ja puhelinautomaatilla saisi muutettua ”vanhat retro-opinnot pisteiksi” tai kouluvarustusta pystyisi päivittämään työläiskaupungin tietotehtaan logo-kassia kantamalla. Vaan henkisen pääoman kansiorakennetta ei niin vain ”näppäillen” päivitetä. Kun on pitkään tottunut toimimaan työssä käskyjen vastaanottajana sekä käskyjen välittäjänä, on haasteellista löytää tasapainoa siltä väliltä: demokraattisena tiedon jalostajana ja mahdollisesti sisällöntuottajana. Kuinkahan verryttäisi työelämän kyynistämän ajattelulihaksen taas toimintaan ja kurkistelemaan tiettömien termi-taipaleiden etsintään? Vintage aivoihin. Se ennen opiskelijakortiksi ristitty, kuluttamisen alennusläpyskä, onkin nykyään tulkittava kansainväliseksi tiedon valuutaksi: ”Licence to think”.

Kun täti-ihmisen viikon”virkistyspäivä” retro-opiskelijana loppuu ja iän kangistama ajatus ei jaksa kulkea enää klo 16:n jälkeen, juna sentään jaksaa(ei aina ihan aikataulussa) ja tuo tädin takaisin periferiaan huilimaan. Ja pikku-pikku rannikkokaupungissa odottavat tutut tikkuamis-kinkerit, joiden tutun-mukavaan tunnelmaan virittäytyminen on aimo jumppaa sille toisellekkin aivon puoliskolle. On se kumma, että mielen liike on huomattavasti hiostavampaa kuin kehon ja kuitenkin mielen taivuttelu kirkastaa ilmeen, kun taas kehon koettelu kurtistaa usein kulmat ja haittaa huomattavasti ulkomuodon harmoniaa. On tässä Tädillä säätämistä!

J.K. ”Vintage ja retro”. Semmarit.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: elämänhallinta, elinikäinen oppiminen

Aloittamisen sietämätön rimakauhu

Lauantai 29.8.2009 klo 22:51 - mtu

Alussa oli suo, kuokka ja Jussi. Ja Jussi sanoi: ”Mieleni minun tekevi…”. Siihen aikaan antoi keisari Augustus käskyn, että koko valtakunnassa oli toimitettava …uusi Alku. Jo joutui armas Alku.

Mikä on, kun lähtemisen hetki koittaa ja kyyti odottaa, valtaa hillitön tarve tehdä vielä yksi asia: kastella kukat, ojentaa verhot tai tyhjentää tiskien kuivauskaappi. Tai kun allakka ja pää täyttyvät tekemättömistä töistä ja projektien dead linesta, iskee vimmattu inspis siivota vaatehuone tai järjestää vanhat valokuvat albumeihin. Uuden aloittamisen sietämätön rimakauhu on henkisen kantin aikalisä muutoksen edessä.

Alku on vaikea. Alku on ennen loppua. Alku on lopun toinen puoli, ei sen vastakohta. Alkuun on matkaa. Alku vie aikaa ja se on kivinen. Kaikki alut eivät jatku pitkään. On hyviä ja huonoja, hitaita ja nopeita alkuja. Jotkut alut ovat ohuita ja pyristelevät eteenpäin henkitoreissaan. Sitten on alkuja, jotka sujuvat itsestään. Kaikkien alkujen ei ole tarkoitus kestää. Vain vahvat alut ovat tarkoitettuja jatkumaan. Tarvitaan monta harjoitus-alkua, jotta virallinen Alku voi kehittyä. On peräkkäisiä, lomittaisia ja yhtaikasia alkuja. On alun alkuja.

Merkittäviä alkuja ovat ihmisen syntymä, ensimmäiset hampaat ja askeleet. Valtion alku on itsenäistyminen ja kansalliseepoksen alku piilee Sotka-linnussa. Maanantai aloittaa viikon ja syksy uuden lukukauden kouluissa. Hymy on vuorovaikutuksen alku. Langanpää on neuleen alku. Pihtiote on kädentaidon alku.

 Alussa on toivoa, mutta silti aloittaminen herättää levottomuutta niin, että sen haluaisi olevan lopussa. Alku pistää perhoset vatsassa pörräämään ja veren kohisemaan korvissa. Alku on höttöä jalkojen alla ja vellovaa vettä. Alku on sukellusta syvyyksiin ilman happisäiliötä. Alku kivistää ja koettelee.  Alku on adrenaliinia.

Alku on välttämätön ”silta kahden mantereen” välissä: vanhan Rutiinin ja uuden ...? Mikä on rutiinin, toiston ja tottumuksen vastakohta? Yritys vai yllätys? Kertaheitto vai sohaisu? Summamutikka vai sattuma? Oivallus vai toivomus? Opettelu vai kokeilu?

Mitä on ihminen ilman lukuisia alkamisia?

J.K.” Maata meren alla”, Emma Salokoski.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: aloitukset

Sallittua itsemoukarointia ja kehäpäätelmiä

Sunnuntai 16.8.2009 klo 0:33 - mtu

Kisat alkoivat jälleen: niin kotikentällä kuin Berliinissäkin. Tiedä sitten, kumman selostamisesta tunnelma päätyy ennemmin maitohapoille.

Katsellessani moukarinheiton karsinnan loppupyörähdyksiä, alkoi se symbolisesti muistuttaa tehtyä, ensimmäistä hulina-työviikkoa. Varsinaiselta moukarikehältä tuntui työskennellä remonttiin alistetulla työmaalla: hikistä tasapainoilua (ilman ilmanvaihtoa), reunaehtojen kiivasta välttämistä(tietokoneet ja tulostimet eivät toimi), pyörimistä resurssien ja tulosvaatimusten kehässä(”kärsi, kärsi, kauneimman kruunun saat..”) ja kapealla sektorilla yritystä osua kohderyhmään(suurten opiskelijaryhmien toiminnanohjaus liian pienissä luokissa). En tiedä, pääsinkö viime viikon karsinnoista jatkoon.

Jälkipelin doping-testeistä kävisi se kovaääninen sananvaihto tyttäreni kanssa, kun latelin sallittuja kotiintuloaikoja ja perusteita syyskaudeksi. Näytteeni oli tällä erää ”puhdas ja sallittu”, vastustajan reaktiosta päätellen. Ainahan "karsintaraja" synnyttää keskustelua, joka ikisessä kisassa..

Sallituista tekemisistä 70-luvulla, puhui lempeällä äänellään radiossa nuorille ”Uma”. Hän kertoi seksistä ja ettei se ollut sallittua, ja kaikesta, mitä nuorille kuulemma piti siihen aikaan puhua. Ei sitä kyllä kehdannu vanhempien aikana kuunnella. POKS oli motto. Nii..ettei poikien haluamisille pitäny myöntyä, vaan vastata kiltisti vaan POKS, = pidän oikein kovasti sinusta. Ja se oli sitä sallittua käytöstä.

Lapsia olen saanut yhden, mutta varsin hyvä siitä on tullut tehtyä. Joskus nuorempana elätin toiveita, että saan tehdä niitä lisää, mutta ei. Sallimus ei ollut samaa mieltä. Taikka harjoitusohjelmani oli väärä. Yksilölajista tuli tehtäväni. Taisteluvastustajakin hyytyi ja heitti pyyhkeen kehään kesken kisan. Sittemmin olen elämänkehässä oppinut, ettei kaikkea haluamaansa tarvitse saada. Olen yrittänyt kehitellä päätelmiä tavoitteesta, kun elämä heittää jokun uuden lajin eteeni. Heitto on tuonut moukarin tavoin työn, jossa kasvatan paria sataa nuorta. Varsinaisesta kestävyyslajista on kysymys, siis.

Kuuluihan se "Suuri ja mahtava Neuvostoliitto"-hymnikin, heti ekana kisapäivänä. Lajia en huomannut tarkemmin: joku pitkä ja sitkeä matkantaitto, mutta mies oli kyllä kalvakkaan isänmaalisen näköinen siinä ykkös-pallillaan. Taas tuli työmaa mieleen.

Joka kauden alussa urhe(ilij)an yllättää rimakauhu, huolimatta vankasta työkokemuksesta. Miten selviän turnauksesta ilman loukkaantumisia ja kuitenkin sponsorit vakuuttaen? Mahtaako olla sallittua, että kilpailijat kokoontuvat pitämään hauskaa yhdessä? Saako vastustajalle tarjota pidempää kortta, piristettä tai moukarinnarua? Epäilen, sillä muonituspisteitä ollaan hävittämässä ja siirtämässä ravinnonjakoa automaatin varaan ja joukkomuonitukseen. Kisa-aikataulua kiristetään ja joukkueurheilua katsotaan pahalla silmällä.

Nyt kun saisi 70-luvun Lux-saippuan pehmeyttä mieleensä. Vaaleanpunaista Lux:ia oli ennen kotona ja sitä oli sallittua käyttää säästäväisesti. Haistelin sen huumaavaa, naisellista tuoksua ja aattelin, että tuo pieni asia tekee tavallisen arjenkin kauniiksi. Sitä Lux-tunnetta tarvittaisiin työelämän moukarikehään ja sekä kaikenmaailman-selostajille, jotka epäonnistuneita urheita tenttaavat kansalle huviksi. KOPS. Kiitos on pieni sallimus!

P.s. "Sommaren är kort", Tomas Ledin.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Työelämä, elämänhallinta, MM-kisat

Vanhemmat kirjoitukset »