Pärvöötystä

Selviytyjän leuhkat eväät

Share |

Sunnuntai 28.3.2010 klo 22:25 - mtu


Ryhmä julkisuudenhimoisia ihmisiä hakeutuu median tuottamaan ohjelmaformaattiin.  Nämä seikkailunhaluiset, sankariehdokkaat lennätetään sinne, missä pippuri ja villieläimet vielä kasvavat. Joukko jätetään vähin varustein ”selviytymään” luonnosta ja toisistaan. Pelkästään siirtyminen tietotekniikan ääreltä, ubiikkiyhteiskunnasta viidakon lakien armoille teettää pulmaa osallistujille. Seikkailijoille määrätään tehtäviä, joissa vaaditaan ihmiskunnan kadottamia taitoja, kuten tulentekoa, ruoan saalistamista ja yhteistyötä lajikumppaniensa kanssa. Konteksti on jo lähtökohdaltaan niin provosoiva, ettei luvassa voi olla muuta kuin ”verta, hikeä ja kyyneleitä”.  Loput ihmislajin yksilöistä seuraavat ”colosseumin” katsomossa ”luomakunnan Kruunujen taistelua”, ”kuka pettää ketä ja ken on kaikista kauhein”.

Aika ajoin arkielämä saa ”Selviytyjien” piirteitä. Koulumaailmassa meneillään olevia taisteluita ovat esim. perusopetuksen tuntijako ja toisen asteen ammatillisissa tutkinnoissa Opetussuunnitelmien tekeminen. Kunkin oppiaineen edustajat puhuvat henkeen ja vereen oman substanssinsa puolesta ”omat lehmät ojassa”. Yksittäisten oppiaineiden puolesta argumentoidaan, jotta ”oma heimon paremmuus selviäisi muille”. Epärealistinen Selviytyjät-taistelu on käynnissä, vaikka teemaopettaminen ja työelämälähtöisyys ovat olleet oppilaitoksissa tavoitteina jo pitkään. Osaaminen on se nykyaikainen näkökulma, josta opetusta ja koulutusta tulisi pohtia. ”Saalistuksen kohde” tulisi olla, mitä taitoja osaaminen edellyttää, eikä ”kenet heimoveljistä heivaamme seuraavaksi?” (Ovatkohan Selviytyjien eväät liian heikot?)

Käsityö oppiaineena ja kasvatuksena on kulkenut pitkän matkan suomalaisessa kouluhistoriassa. Uno Cygnaeuksen luoma kansakoulu (1866.) nosti yleissivistyksellisen Käsityön kunnioitusta käytännön työtä kohtaan. Silloisen oppiaineen päätavoite oli opettaa poikia maataloustyökalujen valmistamiseen puusta ja metallista. Tyttöille opetettiin puolestaan kotitalouteen liittyviä kudonta-, neulonta- ja ompelutöitä. Suomalainen agraariyhteiskunta 1940-luvulle saakka korosti molempien sukupuolien opettamisessa työkasvatusta kaikissa aineissa. Fyysisiä työtehtäviä ja käsityön teknistä osaamista arvostettiin.

Teollistuva Suomi (v. 1950 – 70) vei ensin miehet ja myöhemmin naiset tehtaaseen, tuottavaan konetyöhön. Modernisoituva yhteiskuntarakenne muutti sukupuolten rooleja ja kannusti naisten emansipaatiota. Koululaitos ja v:sta 1970 Peruskoulu opetti vielä sukupuolittunutta käsityötä. Tyttöjen käsitöissä opetettiin ”hyvän perheenäidin taitoja” ja poikia harjaannutettiin yhä moottoroidumpaan ympäristöönsä. Toki ”vanhanajan kädentaidot” olivat monelle perheelle vielä elinkeino, joka perittiin edelliseltä sukupolvelta, etenkin maaseudulla. Sukupuoleen sitoutunutta, kotiteollista osaamista arvostettiin.

Suomi teknistyi vahvasti 1980 - 90-luvuilla, kun mobiiliviestintään erikoistunut yritys valloitti kansainväliset markkinat. Postmoderni yhteiskuntanäkemys käski selviytyä siellä, missä taloudellinen voitto olisi suurinta. Hajautetun asiantuntijuuden, tiimityön menetelmät levisivät teollisuustuotannosta myös humanistisille aloille, kasvatukseenkin. Työtehtävät sirpaloituivat ja tekijyys hajautui useammaksi kapea-alaiseksi osaamiseksi, yhden asian ammattilaisille. Tietotyö raivasi ruumiillisen, tuotantokeskeisen työn. Käsityön osuus oli harjaannuttaa kognitiivisia taitoja ja motoriikkaa. Välineenä akateemisille tiedoille, taito- ja taideaineet joutuivat eloonjäämistaisteluun institutionaalisen kasvatuksen joka asteella. Käsillä tekeminen siirtyi harrastustoimintaan, vapaaehtoisen sivistystyön piiriin. Ammatin harjoittamisena käsityö kävi kannattamattomaksi ja identiteetin rakentamiseen se käsitettiin liian sukupuolittuneeksi. Perinteitä ei haluttu toistaa itseisarvoisesti.

Sukupuuttoon menehtymisen uhkassa käsityölle kasvoi sosiaalinen tilaus, ”uusi tehtävä” etsiä toisia merkityksiä ja muotoja ilmentyä. Yhteiskunnallisesti arvostettuun, tieteelliseen diskurssiin käsityö ylsi tieteenalan perustamisen myötä ja pikkuhiljaa perustutkimus on raivannut ”Selviytyjälle” uskottavuutta arvojen viidakossa. Käsityö on etsiytynyt kontekstinsa mukaiseen muotoon ja kartoittanut merkityksensä uusille areenoille. Käsityön yhteisöllisyys on arvojen osaamista.

90-luvun loppu – 2000-luvun alkua on kutsuttu ubiikkiyhteiskunnaksi. Arjen tietotekniikka ja sosiaaliset verkkoyhteisöt eivät ole enää vain nuorison chattailu foorumeita vaan kaupan, harrastamisen, oppimisen ja muiden sosiaalisten elämisyhteisöjen ympäristö.  Reaaliarjen rinnalla sykkii virtuaalinen todellisuus. Työnteko on etääntynyt käytännön kädentyöstä ja haptisista kokemuksista virtuaalisiksi tietotyön teoiksi. Kriittinen kasvatusnäkemys voimistuu ja ihmisheimo kaipaa luontoon ja inhimilliseen aikakäsitykseen. Ammatillisen suorittavan työn tarve kasvaa akateemisen työttömyyden rinnalla. Ratkaisuina pohditaan maahanmuuttajien työllistämistä ja ammatillisen koulutuksen lisäämistä. Cygnaeuksen 1800-luvulla lanseeraamalle työkasvatukselle on jälleen tilausta! Käsityölle kasvatuksen välineenä on tarvetta.

Käsityön tekijät ovat löytäneet vahvuutensa oppivana ja tutkivana verkkoyhteisönä. Aikakausien vaihtelu on pakottanut käsityöilmiön kehitykseen. Muutoksen vaade on muokannut käsillä tekemisestä elävän taidon. Siitä on kasvanut identiteetin työkalu ja kulttuurisuuden kanava. Käsityöstä on tullut keino elvyttää elämänhallintaa ja hyvinvointia sekä mielellisen ja kehollisen kokemisen tiloja. Suomalainen yhteiskunta tulee tarvitsemaan yhä enemmän ammattimaista hyvinvointipalvelujen tuottamista tulevalle ikääntyvälle sukupolvelle. Käsityö on siihen monimerkityksinen ilmiö, jonka muotoja, ilmentymiä ja kosketuspintoja yhteisöönsä tulee alati tutkiskella ja kokeilla. Jokainen käsityön eri merkityksen harjoittaja on tehtäväkentän eri alueilla tärkeä: ammattilaiset, harrastajat, kasvattajat, opettajat, tutkijat ja ”hutkijatkin”.

Se osaaminen, jota kulloinenkin yhteiskuntajärjestys tai ideologia tarvitsee, ei voi olla kautta aikain ”sukanneulomista tai pärekorin punontaa”. Niilläkin on paikkansa, mutta paljon muita mahdollisuuksia on löydettävä. Tekemisen muotoja tulee etsiä rohkeasti ja heittäytyä aloille, mihin ”käsityön filosofiset ja teoreettiset perusteet ” yltää. Kädentaitoja ja niiden tuottamaa osaamista täytyy taipua katsomaan uteliaasti ja kriittisesti, ajanmukaisin silmin, elävin ajatuksin ja toteuttaa osaamista kuin morsian juhla-asuaan: vähän vanhaa, vähän uutta, pala lainattua ja hiukka sinistä. Siinä Leuhkat eväät Selviytyjälle!

Mtu  

J.k. Kuuntele Leuhkat eväät. Mikko Alatalo. 1981. , jossa kultturelli artisti lauleskelee pohjalaisittain murtaen Revontuli-villapaidassaan ja uhoaa maasta muuttamisesta työn vuoksi.

J.k.2. Kirjoittaja haluaa huomauttaa, että erityisesti sukanneulominen (ja muu käsillä tekeminen) ovat allekirjoittaneelle hyvinvoinnin ehto no1. ja arvostaa niitä ”Lukkarinrakkautena” karjalaisiin sukujuuriinsa. Hää myös tarttuu tällä viikolla, Taito- ja taideaineen opettajana ammatillisen lähihoitajatutkinnon ops:in suunnitteluun ja pähkäilee, miten käyttää käsityön teoreettisia ja filosofisia perusteita ammatillisen valinnaisen osan kurssiin ”Vuorovaikutus ja terapiamuodot” (5op) osaamiseen.

Tässä kirjoituksessa on sovellettuna ajatuksia mm. seuraavista lähteistä:

-Anttila, P. 1992. Käsityön ja muotoilun teoreettiset perusteet. Wsoy. Porvoo.

-Iisalo, T. 1987. Kouluopetuksen vaiheita keskiajan katedraalikoulusta nykyisiin kouluihin. 1. – 2. painos. Otava. Helsinki

-Heikkinen, K. 1997. Käsityöt naisten arjessa. Kulttuuriantropologinen tutkimus pohjoiskarjalaisten naisten käsityön tekemisestä. Akatiimi. Gummerrus. Jyväskylä.

-Helakorpi, S. 2007. Artikkeli ”Mikä ubiikkiyhteiskunta?”. Ammatillisten opettajakorkeakoulujen verkkolehdessä Sisukas. (http://sisukas.jamk.fi/content/view/53/66/  luettu 28. 3. 2010.)

-Pöllänen, S. Sinikka Pöllänen,2008. Artikkeli ”Käsityö terapiana ja terapeuttisena toimintana.” verkkojulkaisusta Oppimista, opetusta, monitieteisyyttä; Kirjoituksia Kuninkaankartanonmäeltä 2008.

-Suojanen, U. 1992. Käsityökasvatuksen perusteet. Wsoy. Porvoo.

-Venkula, J. 2005. Tekemisen taito. Kirjastudio. Helsinki.

-Käspaikka- Käsityön virtuaaliluokat. www.kaspaikka.fi

Avainsanat: Käsityö, käsityökasvatus, kädentaidot


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini