Pärvöötystä

Lintukoto myytävänä?

Lauantai 6.8.2011 klo 20:37 - mtu

Jokavuotinen voimakello alkaa olla viritettynä. Vaikka allakka näyttää kahdeksatta kuukautta, avautuu työvuodessa ensimmäinen aukeama kohtsillään. Lämpimän kesän helteet on talletettuna iholle, hauskat iltahetket kesämenoineen syöpyneinä muistiin ja marjasadon vitamiinit vereen. Jokavuotinen "The Unelma", lomakausi haaveineen on lopussa. Kuin Lintukoto olisi myytävänä.

lintukoto.jpg

Tänä kesänä taas yksi Lintukoto kyllä myytiinkin. Norjassa huutokaupattiin ihmishenkiä halvalla. Yhdestä eurooppalaisesta ihannevaltiosta tuli ihmettelyn ja suuren surun kohde. Suomalaisen "kodon" perusteita on inventoitu tämä vuosi: ensin eduskuntavaaleilla ja sittemmin uuden hallituksen koetteluilla. Maailmanlaajuinen rahatalous horjuttaa pesäpuuta vääjäämättä, vaikka koto-Suomesta löytyisikin puunikkareita riittämiin.  

Perhe-elämän Lintukoto on koetuksella vähän väliä. Lasten toilailut eivät tosiaankaan aina noudata vanhempien toiveita ja ohjeita. Kodon rakenteita on tarkistettava jatkuvasti, pinnoitusta korjattava ja aikuisten "nikkaris-ihmisten" lisättävä kyllästettä kylkiin. Mut..kannattaako haavetta, tavoitetta hyvästä sittenkään "myydä"?

Eikö Lintukoto ole kaikkien ihmisten mielessä ihana, turvallinen paikka, jonka eteen on tehtävä työtä ja vähä kärsittäväkin (..jos teinivanhempien "ikävä-ihminen"-velvoite voidaan sellaiseksi laskea..). Ja eikö kuitenkin perustusten natistessa ja uskon horjuessa, pian alkaa ihmismieli rakentamaan uutta? uutta uskoa, uutta parempaa, uutta pysäkkiä Unelmille. ..sillä eikö se "Lintukoto"-ajatus sitä ole: levähdystä arjen velvoitteista, hyvän vaalimista ja jatkuvuuden varmistamista. Välillä tarvitsee saada olla lintu. ..ai edes tehdä käsillään lintukoto-asioita.

1 kommentti . Avainsanat: käsityö, elämänhallinta

Ruusuja Aavikolla

Torstai 10.6.2010 klo 12:45 - mtu

Futiksen MM-kisat ovat alullaan Afrikassa. Puolueet kokoontuvat kauden kesälopetuksiinsa Suomessa. Koulut ovat äskettäin kokoontuneet yhteen lukukauden päätökseensä. Yhteisiä matkoja päättyy ja uusia alkaa. Arjen taaperruksien piristeeksi ilmaantuvat monet mahdollisuudet kesän iloisiin rientoihin ja reissuihin. Ilman lopetuksia ei voi olla innostavia uusia aloituksia.

”Ihmisten fiestat” tällä Arjen-aavikolla ovat harvassa. Kasvattajan ja vanhemman upottavilla hiekkadyyneillä oikeita polkuja saa etsiä suurennuslasin kanssa. Kun pitkien ”taivalten ja periaattellisten taistelujen” jälkeen karavaanin reissaaja alkaakin hahmottaa oman identiteettinsä ääriviivoja omasta kompassistaan, on Onnistumisen-keidas enemmän kuin toivottu näky horisontissa. Olennainen ihmisen lähteestä pulpahtaa esiin juuri silloin kuin Vastustaja-Opas luulee nääntyvänsä yhteisymmärryksen janoon.

Kun kasvatettava-”reissaaja” astelee ylpeästi vastaanottamaan tutkintotodistuksensa pyhäpuvussa tai laps pokkaa Hymytyttöpatsaan, valtaa karavaanin-Oppaan mielen syvä hämmästyksen-sekainen nöyryys: kuinka ihmeessä noista marisevista ”turisteista tällä vaarallisella Safarilla” on kouliutunut oman suuntansa määrääviä beduiineja ja Aavikon Ruusuja!?..ja me kokeneet, eri rotuiset Matkaoppaat kuitenkin (muka) tiesimme, mikä reitti olisi järkevin, turvallisin ja tuottoisin. Nöyryys kumpuaa siitä todellisuuden elämänkokemuksesta, että turvalliselta polulta lipeää salakavalan herkästi. Joskus kanssamatkaajien oma riittämättömyys saa itsetuntoa tuhoavat tikarit ilmaan tai väärinmääritellyt tavoitteet lamaannuttamaan matkaajan skorppionin myrkyllisyydellä. Elämän matkaamista ei voi täysin hallita, vaikka olisi kuinka virma kameli allaan.

Ainoa selkeä kartta ”Saharassa” on sisäinen tieto ja usko, että jokainen ihminen on lähtökohtaisesti hyvä. Jokaisella ihmisellä ovat kaikki tarvittavat ”matkavarusteet” jo lähtöetapissa. Jokaisella ihmisellä on riittävät idut siipiin ja juuriin. Ne on vain elettävä esiin: kasvatettava läheisyyden paisteessa, lepuutettava myönnytysten keitaalla ja tuettava kapinoinnin kuivuudessa omaan kantavuuteensa. Osallisuus ihmisyyteen on näkymätön ”kuvajainen kaukana”, mutta sitä on silti tavoiteltava aistittavin teoin ihmiseltä ihmiselle.

J.K. Desert Rose, Sting.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: elämänhallinta, lukukauden päätös, kasvatus

Kolomen Syrämen Ystävyyrestä

Sunnuntai 7.2.2010 klo 12:12

Tällaasena yltäkyllääsyyren ja aineellisen hyvinvoinnin aikana sisääset ja henkiset asiat pakkaa heleposti kärsiä  rospuuttoo. Pippi-Långstrump -henki on kyl hävöksissä  tilanteis, jossa kaverilla ei ookkaan ”kaikki oortninkis”. Sitäku kansa vahtaa televiisiosta illat pitkät ”Tosi-elämää” ja muita julukimoire-leipoma-ohojemia, nii väkisinki hämärtyy maalaasjärki oikias elämäs. Miten sitä ny osaas ”Ystäväks - kavereksi – Rakkahaks sialunveljeks” ruveta nykyaijan menos, ku kaikki muu o tarjolla lähiputiikis valamiiks purtuna, paketis. Sitä o nii "pölökyllä päähä", jotta ei osaa toimia niinku omas miäles tuntuu.

Mistä niitä Tosiystäviä tuloo? Äkkiseltää rupiaa aattelee, jotta ystävät o joko varattuja, varaastettavissa, Mahti-Karjuja taikka Taluutettavia lapaasia. Jos solis nuan, nii melekeen rupiaa tekee miäli mettärreunaan yksiksee, Punaaseen tupaha kiikkustualiin, sukkavarrasta tikkuamaha.

...mutta oha se sitte sitäki riamullisempaa, ku äkkiväärää törmää aitoho kantajuhtaha, jolla o ajattelukones rasvattu. Kyl siittä virkuaa, vaikka villasukkiaki viälä tarvitahan, upiikkiyhteiskunnassaki, (ellei joku keksi, jotta paistofoliota o hianua kääräästä jalakoihi).

Tosi ystävä o ku ”rehu-syätetyt” kynttiläkki: kolome syräntä ja kaikki pistetähä palamaha yhres.
Kolomisyränystävä osaa Rakastaa, Kärsiä ja Unelmoira. Hyvä ystävä ottaa mut – jalakamiähe joskus kyyttihi ja ookaa mua maaseurulle. Emmä pysty automerkkejä räknäämää: yleensä auton kyyris tykkään kattella vaan maisemia: mite vainio lainehtii, nousooko usva, pysyykö lato viä pystys ja montako eri vihriää näkyy puren larvois. Eikä Kolomisyränystävä siittä hermostu, kärsii vaa hilijaa.

Kolomisyränystävä tykkää musta sellaasena, ku moon. ..sellaasena levollisena, aijan kans nostatettuna ohraleipänä, jokon parhaammillaan  saunaläpimänä. ..sellasena pettuleipänä, joka myäs pikaasesti jäähryttää ittellensä kovan kuaren, jos joku  kovakouraasta käsittelöö. . Sei oo moksiskaa, ku näkee mut punaases pingviini-yäpairas ( soon mun äireen joululahajaks ostama ja elävääne toristus siittä, jotta laps o vanhemmalle aina laps, vaikka solis yli 4-kymppine).

Kolomisyränystävä ei pakoottas mua kirkkoho palijastamaa torellista elonpainooni. Eikä se vannottas mua elämälloppuu saakka syämää vaa vihriää , ”jo muiren tapattamaa vihannesta”…eikä se pistäs pahaks, vaikka mä virkkuaisin jo kolomatta loorallista isooäireen-neliöitä, enkä viäläkää tiätääs, mitä mä niillä teen, taikka jättääsin ne vaa jäläkeeni , perinnöksi tulevalle sukupolvelle, ihimeteltäväks.

Tosiystävä osaa olla läsnä ja hilijaa kuunnella. Sosaa kertoolla miälensä liikahruksista ja pruukais keskittyyn johonki asiahan tai ilmiöön tosisnaan, sillonku mullon tärkiämpää touhua. Sitte me mentäs saunahan ja saunan jäläkee syötäs ropsua mairon kans verannalla...ja kuulosteltas iltamettän ääniä, kaukaa. Ja sen pitääs osata nährä se ”riamukaari taivahanrannas” niinku mäki näjen sialuni silimin ..ja ku iltakosteus kävis luihi ja ytimiin, sytytettäs takkaan praasu. Mentäs maate saman pumpulitäkin alle ja kuiteski katteltas omallaasia uniamma.

Hyvie ystävie, Kolomisyränystävie hankkimise kans pitää olla niinku pitkämiäline kalamiäs: heitellä pitkää siimaa lähivetehe ja kattella. ..ja ku näppii, pitää kelata varovaasesti. Liian keskekasvuune pitää päästää takaasi varttumaa, mut kunnon Saalis säästää ja pitää kylmänälaukus hyvänä ja pannulla lämpöösenä. Kyä Ystävät o elämäntarkootus. (7. 2. 10. mtu)

Jäläkiä pohrinnoista:

Kolmas Nainen, ”Elämäntarkoitus”.

Sinikka Nopola, ”Eila, Rampe ja elämäntarkoitus”. 2009. Wsoy.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Ystävä, elämänhallinta

Oksia miälehe

Keskiviikko 6.1.2010 klo 18:49 - mtu

Eisunkaa kukaa ny paa pahaks, jos moon ny hitaasti juhulamiälestä irroottautuva ja pirän joulutähren viä..meinaan pitää sen viä valontoivosta muistuttamas. Pakkaanenki kerkis tänne ja jässäytti touhun aikamoosesti. Taloje räystähät kasvaa jääpuikkoo ja kaulaliinat kuurapartaa naisväjellekki. Vaikkon olosuhtehet, ku Siperiasta, tää o justiinsa oikia aika ”istutella uusia oksia mielehensä” ja tarkistella kantaako vanahat. On sitte taas suvena, mitä fräkätä.

 "Miälehe täytyy kasvattaa oksia", monenlaasia ”tarkootustenoksia” ja versoja, nii jotta ku yks rätkähtää poikki, voi tarttua toisehe vaikka tynkäänki. Seki voi pelastaa elämäs. Kokemuksesta moon oppinu, jotta ei pirä liikaa pykätä vaa yhtä, komia vaa tyrkätä einestä vähä sille kituusemmallekki irealle. Sitei tiärä koskaa, mistä se kurkihirsi kasvaa ”tarvittevuuren talolle”. Meiston moneks, jokahittestä. Ja mitä enempi ikää kertyy, sitä arvokkaampi o sen lastin vaalimine. Mikä siinon, jotta jokku nii tärkiää valehteloo ittensä ijän?!  Luataantyäntävää son, ku 50 ja rapiat-vanaha miäs kehuu olevansa: ”..nuarekas ja vertyyne ja ikuune kloppi..”??! Eikös soo oikiasti :"..keskenkasvuune, heleppo-heikki, jollei takuulla oo puhtaita jauhoja pusseissa .."?

Itteasiassa moon miälestäni just oikian ikääne, oikias rumihis ja luannos. Paistovalamis.. nin ku sanottas nykyeineestä. Emmä karijalanpiirakoota osaa leipoo, ku siinon nii haastavaa kaulia pulikalla niitä ruiskuaria. Kyllä se mum Viipurista lähtöösi oleva mummo meinas hermostua, ku 6-vuatiaana e meinannu heti oppia. Ristipistua ja virkkuuta pistelin sukkelasti 5-vuatiaana. ”Noinnikkästee”, sano Mummo aina, ku olin tehny väärän piston ja se purkas tyätä ja näytti oikee. Vasta vanahempana rupesi miättimää, mitä se ”Noinnikkästee” tarkootti. Kirijakiälellä solis varmaa ”noin ikään” ja pohojalaasittain ”nuan”. Vuntsakkaa ny!!..Ku karjalaane sanoo, nii se tarvittoo kolome kertaa piremmä sanan ja kiriaamia hurumykket enepi ku pohojalaane. Ilimankos pohojalaasia haukutahan lyhytsanaasiksi..jokei pirä paikkaansa. Mollaan säästävääsiä ja verpaalisesti virtaviivaasia. (Tääki o yks mum miälen oksa, ku oon yrittäny tulla toimehen mu kahrenlaiste kulttuurilliste sukujuurie kans. Juurikoktaili. Päältä moon iha tavalline, mutta ruutia sisältä, niinku Molotovviki oli)

En sunkaa mä pelekästää vallan erinomaane oo. Kuppikuntalaasta ja lappusilimäästä on kans kasvanu yksiks oksiks mun miälessä. Silloon, ku ihimisen reviiriä rökytään, tullaha liikaa komentooraamaan ja määrääleen, nin läpsähtää laput naamalle, jotta pois tiältä. Soon oikiastaan aikuusen merkki, jotta tunnustaa omat heikkouret ja rajapyykit.  Ittestään selevät asiat o vaan nii vaikia viärä käytäntöön. Oma sialun liotus ja istutus elämässä o kaksterääne miakka… taikka puukkoo. Jos oot tuntevaa tyyppiä, nii pahoon voi saara selekää. Ensisijaasesti tärkeetä o olla uskolline ja taati ittellensä, oman arkensa Tarzan.

Joskus kesääsin, Vapaurenpatsaalla jäätelöö syäressä, ku kesätuuli sattuu mukavasti helemoihi.. sitä jotenki lämpö saa suamut putoomaan silimiltä ja hoksaa jonku kylkimyyryysen* miähe ja rupiaa kattelee salaa. Ja iha huamaamatta käsi alakaa käyrä hiuspehkossa, niinku sitä ny muka sais pareeks…jouhipehkua!? Sitä muistaa taas asioota, jokkoon melekeen unohtanu. Tykään kyl jäätelöstä…

..mutta silti, siinä silimän, kären ja pähkäälyn yhteyres o kyl se pääjuuri ja verenottosuani. Sitä mun o paree vaalia.

(*Suom. Huom! Kylkimyyryyne miäs= soon sitä ku miäs o senoloone, jotta naise teköö miäli kyhnyttää se kylijes...ja tuloo molemmille semmone makneettine tuntemus..miäs luuloooo ittensä tosi komiaksi ja tärkiäks ja naine senku sorjistuu suveks.)

Jk. Yle tv 1. Kymmenen uutta käskyä. :” 1. Älä pelkää, 2. Pidä huoli perheestäsi, 3. Tee hyvin, 4. Kilpaile vastuullisesti, 5. Tunnista riippuvuutesi, 6. Ole avoin totuudelle,…”


 

1 kommentti . Avainsanat: Elämänhallinta, käsityöelämä, naiseus

Täti-valmius

Perjantai 25.12.2009 klo 21:17 - mtu

Tässä sukupuuttoon kuolevien ”valmiiden asioiden” maailmassa ei ole helppoa olla “pieni ihminen”. Vaikka kuinka kerrytät työkokemustasi muuttuvien tavoitteiden koulutusinstassissa ja perus-, lisä- ja täydennyskoulutat itseäsi työpaikan sisäisissä ja ulkoisissa tilaisuuksissa; uusissa asioissa ja monenmuotoisilla välineillä, saat kuitenkin tuntea olevasi ”liian hidas, tekeväsi väärin tai jopa epäolennaisia asioita. Kuinka kummassa ”parhaassa työiässä, hyvässä kokemuksella ja kohtuullisella asenteella voi olla näin …sivussa ja ”vanha” olo?? Ja useasti. Vai onko se nykyään työelämän tarkoitus: saada työntekijät tuntemaan itsensä riittämättömiksi ja huonoiksi?

Karmaiseva työelämän jauhama fraasi on ”valmius”: koulutusvalmiudet, osaamisvalmiudet, oppimisvalmiudet, jne. Työvoiman tulisi olla kuin joukko tiedoilla ladattuja, käskystä toimivia Valmiusjoukkoja, kyborgeja, jotka mukisematta tottelevat linjalta ammuttuja komentoja; älä ajattele, niin pääset vähemmällä. On välttämätöntä ”kieltäytyä imeytymästä velvoitteista” kaikkeen ja kaikkialla. Ryhdytään antamaan inhimillisyydelle tekohengitystä. On terapeuttista kaivaa esiin asiota, jotka tulevat valmiiksi. Pyykkit tulevat pestyksi, pullat paistuvat kypsiksiksi ja lapanen neulotaan valmiiksi.

Yhdessä asiassa voi olla varma ja ylpeänä Valmis. Kun omaa lasta on kasvattanut vuosia ja seilannut lapsen teinimyrskyjä jo useita, alkaa ”Tätiys” olla pakostakin ytimissä ja häpeilemättömän valmis olotila. Tätiyttä eivät uhkaa ”prosessointi tai  ulkoiset varustelutarpeet”. Tätiys kasvaa niin ihoon ja lihaksiin, että sitä voimaannuttamisen tunnetta ei kukaan voi horjuttaa. Tätiys tulee väistämättä kokemuksellisena tietona: tätä en enää jaksa/ymmärrä/siedä/ kykene tai halua.

Valmius levätä, sietää arkea, rauhoittua ja juhlistaa elämistä saattavat olla outoja taitoja, kun niitä niin kovin vähän kysellään cv:ssä tai työpaikan haussa. Lepo ja rauhoittuminen ovat kuitenkin kaiken toiminnan alku ja edellytys. Mielikuvitus, ideat ja oma ajattelu yleensäkin ovat mahdollisia vasta, kun ulkomaailma ja sen vaatimukset pystyy sulkemaan pois. Oman sisäisen äänen kuuleminen virittää voimia. Pyhäpäivät joulun tienolla ovat mahdollisuus. Mahdollisuus on olla siekailemattoman joutilas ja tehoton: poltella kynttilöitä ja suoristella matonhapsuja. Tarjoutuu mahdollisuus suoranaiseen ”tätiyteen”, =asioiden olotilaan, joka on vanhanaikaiseksi koettu ja vähempiarvoisena moitittu. Vaan ”tätiys” on taito, joka tulee jokaista vastaan ja ”se on otettava haltuun”…että on asioita, joihin ei ehdi, ei kiinnosta, ei jaksa ja ei enää ymmärrä. Tätiys on kehitysvaihe…tai pitkäaikainen, sisäinen joulu. Tätiys lähestyy: oletko valmiudessa?

Tätimäistä joulunaikaa!

Kullanhuuhtoja, Ismo Alanko

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: elämänhallinta, lepo

Retroa tätienergiaa

Perjantai 11.9.2009 klo 22:43 - mtu

”On mulla hauska Täti, tuo Täti Moonika…kas näin heiluu kassi ja kassi heiluu näin…” Jo lastenlauluista lähtien ”on tiedetty”, että kassit ovat täti-ihmisten juttu. Kassi on aina ollut statuksena hieman tärkeämmille, hieman hienommille ja hieman varttuneimmille. ..ennen kuin tiedettiin kestävän kehityksen-ajatuksesta.

Kestävä kehitys-ideologia toi kassit jokajampan asusteeksi…ja silloin kassi myös menetti arvoasemansa: siitä tuli arkinen tarve-esine ja muovisen kaimansa kilpailija. ”Joku” keksi, että kun kaupasta kantaa ostoksensa kangaskassissa, SE ON ekologista ja kestävää kehitystä. Ostamista ei kehotettu harkitsemaan sen kummemmin. Sen jälkeen ekokasseja onkin sitten tuotettu nykyiseen markkinahenkiseen meininkiin: jokaisella itseäänkunnioittavalla yrityksellä, institutiolla, säätiöllä, kunnalla, kaupalla ja kerholla on oma ekologinen kortensa keossa: logolla painatettu kangaskassi. Nyt ihmiset omistavat yhtä monta (elleivät enemmän) ekokassia kuin muovipussiakin. Logo valitaan tilanteen tai tilaisuuden mukaan.

Tädeillä ei siis ole enää etuoikeutta kassien heiluttamiseen. Sen sijaan täti-ihmiset valtaavat alaa muissa vallankäytön foorumeissa. Yhteiskuntamme korkeinta opetusta tarjoavat institutiot alkavat ”tädittyä”. Siitä varmempana vakuutena olen sitä itse vahvistamassa ja todistamassa. Viikkoja tuoreet mutu-kokemukset todistavat, että yliopisto-opintoja aloittavassa joukossa on enää vain kolmannes täysin kirkasotsaisia Ylioppilas-Larvantoja. Tiedon valtatiellä etenemisessä ei siis nopeus olekaan valttia…vaikka teknologia on niin meille antanut ymmärtää. Vai onko teknologia avannut niin monta vaihtoehtoista tietä maailmalle, että vanhaan tietämisen monumenttiin, yliopistoon, jossa on fyysisesti oltava (joskus) paikanpäällä, ei nuori polvi heti löydäkkään? Vanhassa vara parempi!

Täti-kiintiössä yliopistoon kirjoittautuneena onkin säätöä asettua oikeaan ruotuun. Ei niin, etteikö haalareista löytyisi vielä kokoja laajemmillekkin kokonaisuuksille ja puhelinautomaatilla saisi muutettua ”vanhat retro-opinnot pisteiksi” tai kouluvarustusta pystyisi päivittämään työläiskaupungin tietotehtaan logo-kassia kantamalla. Vaan henkisen pääoman kansiorakennetta ei niin vain ”näppäillen” päivitetä. Kun on pitkään tottunut toimimaan työssä käskyjen vastaanottajana sekä käskyjen välittäjänä, on haasteellista löytää tasapainoa siltä väliltä: demokraattisena tiedon jalostajana ja mahdollisesti sisällöntuottajana. Kuinkahan verryttäisi työelämän kyynistämän ajattelulihaksen taas toimintaan ja kurkistelemaan tiettömien termi-taipaleiden etsintään? Vintage aivoihin. Se ennen opiskelijakortiksi ristitty, kuluttamisen alennusläpyskä, onkin nykyään tulkittava kansainväliseksi tiedon valuutaksi: ”Licence to think”.

Kun täti-ihmisen viikon”virkistyspäivä” retro-opiskelijana loppuu ja iän kangistama ajatus ei jaksa kulkea enää klo 16:n jälkeen, juna sentään jaksaa(ei aina ihan aikataulussa) ja tuo tädin takaisin periferiaan huilimaan. Ja pikku-pikku rannikkokaupungissa odottavat tutut tikkuamis-kinkerit, joiden tutun-mukavaan tunnelmaan virittäytyminen on aimo jumppaa sille toisellekkin aivon puoliskolle. On se kumma, että mielen liike on huomattavasti hiostavampaa kuin kehon ja kuitenkin mielen taivuttelu kirkastaa ilmeen, kun taas kehon koettelu kurtistaa usein kulmat ja haittaa huomattavasti ulkomuodon harmoniaa. On tässä Tädillä säätämistä!

J.K. ”Vintage ja retro”. Semmarit.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: elämänhallinta, elinikäinen oppiminen

Sallittua itsemoukarointia ja kehäpäätelmiä

Sunnuntai 16.8.2009 klo 0:33 - mtu

Kisat alkoivat jälleen: niin kotikentällä kuin Berliinissäkin. Tiedä sitten, kumman selostamisesta tunnelma päätyy ennemmin maitohapoille.

Katsellessani moukarinheiton karsinnan loppupyörähdyksiä, alkoi se symbolisesti muistuttaa tehtyä, ensimmäistä hulina-työviikkoa. Varsinaiselta moukarikehältä tuntui työskennellä remonttiin alistetulla työmaalla: hikistä tasapainoilua (ilman ilmanvaihtoa), reunaehtojen kiivasta välttämistä(tietokoneet ja tulostimet eivät toimi), pyörimistä resurssien ja tulosvaatimusten kehässä(”kärsi, kärsi, kauneimman kruunun saat..”) ja kapealla sektorilla yritystä osua kohderyhmään(suurten opiskelijaryhmien toiminnanohjaus liian pienissä luokissa). En tiedä, pääsinkö viime viikon karsinnoista jatkoon.

Jälkipelin doping-testeistä kävisi se kovaääninen sananvaihto tyttäreni kanssa, kun latelin sallittuja kotiintuloaikoja ja perusteita syyskaudeksi. Näytteeni oli tällä erää ”puhdas ja sallittu”, vastustajan reaktiosta päätellen. Ainahan "karsintaraja" synnyttää keskustelua, joka ikisessä kisassa..

Sallituista tekemisistä 70-luvulla, puhui lempeällä äänellään radiossa nuorille ”Uma”. Hän kertoi seksistä ja ettei se ollut sallittua, ja kaikesta, mitä nuorille kuulemma piti siihen aikaan puhua. Ei sitä kyllä kehdannu vanhempien aikana kuunnella. POKS oli motto. Nii..ettei poikien haluamisille pitäny myöntyä, vaan vastata kiltisti vaan POKS, = pidän oikein kovasti sinusta. Ja se oli sitä sallittua käytöstä.

Lapsia olen saanut yhden, mutta varsin hyvä siitä on tullut tehtyä. Joskus nuorempana elätin toiveita, että saan tehdä niitä lisää, mutta ei. Sallimus ei ollut samaa mieltä. Taikka harjoitusohjelmani oli väärä. Yksilölajista tuli tehtäväni. Taisteluvastustajakin hyytyi ja heitti pyyhkeen kehään kesken kisan. Sittemmin olen elämänkehässä oppinut, ettei kaikkea haluamaansa tarvitse saada. Olen yrittänyt kehitellä päätelmiä tavoitteesta, kun elämä heittää jokun uuden lajin eteeni. Heitto on tuonut moukarin tavoin työn, jossa kasvatan paria sataa nuorta. Varsinaisesta kestävyyslajista on kysymys, siis.

Kuuluihan se "Suuri ja mahtava Neuvostoliitto"-hymnikin, heti ekana kisapäivänä. Lajia en huomannut tarkemmin: joku pitkä ja sitkeä matkantaitto, mutta mies oli kyllä kalvakkaan isänmaalisen näköinen siinä ykkös-pallillaan. Taas tuli työmaa mieleen.

Joka kauden alussa urhe(ilij)an yllättää rimakauhu, huolimatta vankasta työkokemuksesta. Miten selviän turnauksesta ilman loukkaantumisia ja kuitenkin sponsorit vakuuttaen? Mahtaako olla sallittua, että kilpailijat kokoontuvat pitämään hauskaa yhdessä? Saako vastustajalle tarjota pidempää kortta, piristettä tai moukarinnarua? Epäilen, sillä muonituspisteitä ollaan hävittämässä ja siirtämässä ravinnonjakoa automaatin varaan ja joukkomuonitukseen. Kisa-aikataulua kiristetään ja joukkueurheilua katsotaan pahalla silmällä.

Nyt kun saisi 70-luvun Lux-saippuan pehmeyttä mieleensä. Vaaleanpunaista Lux:ia oli ennen kotona ja sitä oli sallittua käyttää säästäväisesti. Haistelin sen huumaavaa, naisellista tuoksua ja aattelin, että tuo pieni asia tekee tavallisen arjenkin kauniiksi. Sitä Lux-tunnetta tarvittaisiin työelämän moukarikehään ja sekä kaikenmaailman-selostajille, jotka epäonnistuneita urheita tenttaavat kansalle huviksi. KOPS. Kiitos on pieni sallimus!

P.s. "Sommaren är kort", Tomas Ledin.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Työelämä, elämänhallinta, MM-kisat

Tulevan talven lapaset lepäävät laitumella

Tiistai 30.6.2009 klo 18:45 - mtu

Kesä on helppo. Kesä on mustavalkoinen ja yksinkertainen. Kesä on lammas.  

Naisen perinteen ketjua ei ole helppo jatkaa. Itsestään selvää on voida sinisilmäisesti kieltäytyä anopin tarjoamasta mankelista uuteen kotiin. Enää ei omaatuntoa vaivaa, vaikka nukkuisi ryppyisillä lakanoilla, joiden sileät unet ovat edesmennen Säterin kehittelemiä. Siloiset muuntokuidut armahtavat nykynaiset. Verhoja vaihdetaan fiiliksen, ei vuodenajan mukaan. Ikkunoiden pesu tulkitaan ”Minä-itse”-kehittämis-projektin symboliksi, ei puhtauden perinteeksi.

 

Talvi on hankala. Talvi tukehtuu rutiineihin. Talvi on susi.

 

 Talvella tutustutetaan harmaan kaikkin sävyihin ja ruskeaan. Talvella tarkkaillaan verenpainetta ja talousuutisia. Kiire on kaikkien kaveri ja kaveria ei jätetä. Ihmiset ovat talvehtivia, susia toisilleen. Verotus velvoittaa ja välinpitämättömyys veloittaa tekokuiduista hävyttömän vähän!   

 

Eikö vuodenaikojen maisemaa voisi hiukan laveerata, meleerata tai neuloa sujuvia lyhennettyjä kerroksia, jotta kesän reunasta olisi helpompi jatkaa? Mukava, lempeä, lämpöinen lampainen vuosi. Vuosi ilman sarvia ja hampaita: toipilaana tiukasta piposta nautittava liemiruokaa ja itsekehuja. Nauttimista matalalla sykkeellä, filamenttina katkeamatta. Kehrätä kuituja Muusalle, karstata armollista mieltä itselle, itsestä naisena, muodostella malleja mielessä ja suukotella silmukoita sanattomiksi viesteiksi tuleviksin perinteiksi.

 

Voisi olla tuleva talvi toivotumpi levänneet lapaset käsissä. Suden ja lampaan vuosissa.   

 

J.k. –”Nuttu”, Mirjam Lohi,( 2008. Otava) tarjoaa neulotuille ja kudotuille naisten sieluille tervetullutta tuuletusta ja lyyristä ilottelua.

 

- Oikeita lepääviä lampaita löytää Raippaluodosta, Vaasan lähettyviltä, Mustasaaresta. ”Villivillan tuvan”, lampaiden villasta kehrättyä saaristolaisvillalankaa on tarjolla mm. Ekosopissa. 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Elämänhallinta, käsityöelämä, naiseus

Haukkana

Torstai 25.6.2009 klo 18:43 - mtu

Kaksi haukkaa heikkoina, oman lentopelkonsa peikkoina.

Lähdössä orrellaan keppinä, oman onnensa seppinä. Avautui nokalle nokka, sukimiseksi petojen pokka.

Avuton pelkonsa kohtasi, arasti toverilleen lohkasi: ”Annetaan ajan kulua, ruokitaan sisäistä pulua. Älä siivekkyyttäsi kiellä, tarvitse ei jyrsijöitä niellä. Saalistajana olet raukka, ajatuspyydyksenä kelpo haukka.Tärkeää on opetella lentämistä, eikä kilpaa lakkaan entämistä.”

Odotellen myötätuulten juhlaa, molemmat surmansyöksyjään tuhlaa.

Puluiksi paljastuneet lintupolot, salaavat toisiltaan sydänkolot.

 J.k. Frozen , Madonna(Ray of light) 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Elämänhallinta, ystävyys

Kuka pelkää mrs. Nobody:a?

Maanantai 15.6.2009 klo 14:06 - mtu

“Kuu-kaa pel-kää Mus-…(eiku) Afr…? (eiku). hetkinen!... kehitysmaan? kolmannen maanosan? globaalin? Ei: jätetään adjektiivit, kansallisuudet, kansalaisuudet ja sosioekonomiset määreet pois. Noh: ”Kuu-kaa pel-kää …miestä”?..ei: henkilöä? valtaapitävää sukupuolta? Ei hetkinen!? Jätetään sukupuoli ja yhteiskunnalliset arvostuksen diskriminaatiot pois. ”Kuu-kaa pel-kää ei-mistään-kotoisin-olevaa-subjektia?” Hei! …ei leikitä enää, se on nii vaikeeta…

 

Asiat ”katoavat”: avaimet unohtuvat eteisen pöydälle, keski-ikäistyvät futarit ja himokuntoilijat menettävät jalkojensa kantavuutta, lahjaruusut lakastuvat ja kollageenivoide loppuu vanhenevan purkista. Aika muuttaa asioiden ja tapahtumien merkityksiä niin, että todellisuuden muoto on erinäköinen eri aikoina. Se, joka on lapsena hippastellut ”Kuka pelkää Mustaa miestä”, ei todennäköisesti leikkiessään silloin kokenut sisäistä, eettistä ristiriitaa todellisuuden/elämän ilmaisuista. Sitä leikittiin vaan ja tunteella. Nyt (muka)aikuisena sosiaaliset sitoumukset ja yhteiskunnalliset velvoitteet puristavat pärjäämisen eetokseen, ei leikille ole aikaa.

 

 Vai? Leikittäiskö sittenki. Leikiks mun kaa?  Noh…siis mitä se sitten on, (ellei leikkiä) kun aikuiset ihmiset(lue: rationaaliset yksilöt)lataavat visuaalisia ja verbaalisia välähdyksiä ”eletystä elämästään”, tapaamistaan toisista ihmisistä tai fiksaamistaan image-profiileistaan virtuaalitodellisuuden ”naamakirjoihin”? Menneen todellisuuden dokumentointi – elämisen vahvojen aikojen esittely – ”niin kuin minä sen muistan” –arki: mitäs muuta se on kuin leikin konstruktioita teknisten proteesien avulla. Tulevia tapahtumia tai persoonien kohtaloa voi toki yrittää muotoilla, testata tai arvioida, mutta kukaan ei tiedä huomisesta. Mutta vielä kauheampaa olisi olla mrs Nobody.  

 

Lapsuuden leikkien mukana, ns.”katoavaa kansanperinnettä” ovat monet asiat, esineet ja niihin liittyvät toiminnot: tarjottimien kannattimet, pannunmyssyt, esiliinat, kirjoituskoneet, levysoittimet, maitokannut ja kärpäspaperit. Varsinainen ”kadottamisen ja päättymisten Ihmemaa” on käsityö. Ilmiö sinänsä on pinnistellyt vuosikymmeniä: välillä henkitoreissaan ja välillä uutta elintilaa raivaten länsimaisessa elämisen kulttuureissa. Materiaalisissa artefakteissa, esineissä ja tuotteissa katoamisen ja myös luomisen problematiikka kuuluu käsillä tehtävän työn ”mestarinäytteisiin”.

Ompelun ja neulomisen ydin on tämä eksistentiaalinen paradigma (;D )”Miten työ aloitetaan/ luodaan/ pohjustetaan? ja miten työ lopetetaan/ päätellään/ viimeistellään? ” Suurin osa perinteisistä, teknisistä ja tuotannollisista ratkaisuista keskittyvät käytännössä siihen, miten Kaikki aloitetaan ja lopetetaan: Miten aloitetaan neuleen silmukat? miten silmukoita lisätään? kavennetaan?..päätellään?..entä mitä eroa on silmukan päättelemisessä oikeassa reunassa verrattuna vasempaan reunaan? Miten neuletta ”lopetetaan” napinläven/ pääntien/ kädentien kohdalla? Millainen ”kankaan lopetus”(=päärme) muodostetaan napinläpeen/pääntielle/kädentielle?..entä päärme puseroon, hameeseen, housuihin? miten päärmäys tehdään puuvilla?/villa?/silkkikankalle? Miksi suomalaisen, historiallisen kansanpukeutumisen ”huippuinnovaatioita” ovat karjalaiset Rekkopaidat ja Nyytinkipitsit?...länsisuomalaiset Fransupitsit ja Tykkimyssyt? Siksi, että ne kaikki tavoittelivat materian(=kankaan, elämän) kunnialliseen, eettiseen ja esteettiseen aloittamisiin ja lopettamisiin!

 

Kun katselee ”pohjoismaisen vaateketjun päärmäämättömiä tuotteita”, havaitsee helposti, että selvät aloitukset ja lopetukset eivät ole muotia. Katoaminen on siis OUT, jonka seurauksena on kolikon toinen puoli: esillä oleminen ja tavoitettavuus ovat IN! Huomattava olisi se, että tuo todellisuus on nähtävissä, rakennettavissa ja brändättävissä. Se, joka ”aikuisten oikeesti” tapahtuu, ei ole hallittavissa tai konstruoitavissa missään tajunnallisessa taajuudessa. Tietokone rykäisee tasaisin väliajoin naamakirjankin ”tiedostot synkrooniin”. Elävä elämä on kokoajan de-synkronissa. Mieti ja yritä nähdä – mutta älä katso peiliin!

 

  Kesä on ”katoamisten aikaa” mut leikiks viä mun kaa?

 

 

J.K. - ”Katoamisen estetiikka”, Paul Virillo(alk.1980.suom.1994.Gaudeamus )ei ole kevyttä kesälukemista, mutta mehukasta ajatuspolttoainetta kyllä. Sen sijaan…- mennestä todellisuudesta Ultra Bra:n ”Poika vuoden takaa” (Vesireittejä, 2000, Johanna kustannus) kertoo varsin kesään sopivia, de-synkronisoituja juttuja. 

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: käsityökasvatus, elämänhallinta, facebook

Ctrl + alt + del

Perjantai 8.5.2009 klo 12:58 - mtu

Kohta ei kuku kunnian käkönen, iski karmea ummetus sähköinen.  Posti ei liiku, työt junnaa, ei tulosta, vaikka kui punnaa. Nosti verenpaineen karmea murkku, kaatoi äidin petiin kipeä kurkku. Pääparka ainokainen kohta tilttaa, kuorma kasvaa, opiskelija pilkkaa. Mikä neuvoksi pulmaan moiseen, päätä ei kukaan voi vaihtaa toiseen! mtu 8. 5.09. jk. Käytöskukka: Kiire 

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kiire, elämänhallinta

Pitkää zoomia apupuikolla

Sunnuntai 19.4.2009 klo 13:57 - mtu

Eläminen muistuttaa monessa suhteessa valokuvaamista. ”Lyhyellä” zoomilla(/=objektiivilla) tähtäysruutu pyydystää laajan kirjon tapahtumia, värejä ja muotoja. Tarkkuus kohteisiin on kutakuinkin tasavahva ja alue syvä. Sommittelua ”pommittaa” visuaalisen informaation tulva ja selkeän näkemyksen, kuvailmaisun viestin löytäminen on haasteellista. Pidemmällä zoomilla kuvauskohde erityy ympäristöstään ja terävyys on fokusoidumpi. Kuvainformaatiota on helpompi ”osoittaa”, mutta näkymä kohteesta tärähtää helposti ja ”kohina” uhkaa viestin voimaa.

Ihmisellä kuluu ainakin puolet elämisestään ”liian laajalla objektiivilla”. Eteen avautuu jatkuvasti moninaisia tapahtumia, tilaisuuksia ja houkuttimia. Infon vyörystä tulisi osata valita ne itselle sopivimmat polut ja elämänlangat. Tämä verkkotekniikan aika tuplaa elämän taajuudet vähintään toiseen potenssiin. Vanhoina hyvinä aikoina oli sentään vain tämä kosketeltava reaalitodellisuus. Kunpa tietäisi omalta kohdaltaan sen oikean hetken, jolloin saa pakata lyhyen objektiivin naftaliiniin ja ottaa käyttöön pelkästään kapean-kohteen-objektiivin. Silloin saisi ensisijaisesti miettiä vain omia intressejään ja mieluisimpia kuvauskohteita, elämän näkökulmia. (Vaikka…hiljattain pidemmän objektiivin hankkineena täytyy tunnustaa, että harjoittelemista sekin tarvitsee.) Kaikesta kohinasta huolimatta ja sen vuoksi, lopullinen kuva syntyy katsojassa. Oleellista on nähdä ”näkyvä”. Usko, mitä näet. Älä näe, mitä uskot.

Neulominen on sentään ihanaa! Kaikessa monitasoisessa lankojen järjestelmässään, siinä voi sentään edetä varmasti ohjeiden mukaan. Jos ohjeet tai malli ei miellytä, neulomiseen voi helposti kehittää omia mallejaan, soveltaa vanhoja, vaihtaa väriä tai lankaa. Pienessä palmikkoneulepuserossa varsinaisten puikkojen lisäksi tarvitaan koukkupolvipuikkoa, apupuikkoa. Apupuikon avulla suoraan silmukoituvat jonot saa silloin tällöin siirrettyä ”vieraiden silmukoiden” viereen ja kohta kuitenkin turvallisesti takaisin. Mukavaa vaihtelua toistuville silmukkajonoille, muttei silti aiheuta mieltäjärkyttävää muutosta pintakuvioon.

Olisipa melkoisen rauhoittava tietää, että oikeassakin elämässä jonkun kokeilun tai muutoksen jälkeen voi palata takaisin omaan riviinsä, jos viereinen jono ei tunnukkaan omalta. Mutta mitenkä on sellainen tuntuma ja ”kokemuksen ääni rinnassa”, että jos jossakin kohtaa yrität ”omaa mallia” (työelämässä ainakin), niin edelliset neulokset pärvötetään välittömästi kireiksi keriksi jollekkin toiselle neulojalle.(mtu 19.4.09)

Jälkizoom: Elämä on juhla: Samuli Putro, sarkastisen elämänasenteen älykkö.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Elämänhallinta, neulominen

Pää pokkarina vai Tuonelan virrassa?

Sunnuntai 5.4.2009 klo 14:32 - mtu

Taskukirja l. pokkari edustaa kaupunkikulttuurin kompaktia tuotosta. Pokkari on pieni ja pehmytkantinen, alkuperäisen kirjallisen painoksen varjokuva. Siinä, missä kovakantisesta, arvokkaasta kirjasta nautitaan nojatuolin hoivissa, kenties viinilasillisen kera, kulkee pokkari  ruuhkaisissa busseissa matkalla työ-tantereille. Virkalaukun sisältönä pokkari on kuin ”muistutus muustakin elämästä”.

Pieni pyrähdysmatka viime viikolla pääkaupunkiimme oli elämysreissu taiteen ja käsityön äärelle. Parin päivän visiitin kohokohta oli käynti Ateneumissa Kalevala näyttelyssä. Tunnelma ja nykytaiteilijoiden näkemykset kansalliseeppoksemme otteista olivat vaikuttavia ja elähdyttäviä. Tulkintojen kirjo osoitti jälleen runsaan kertomuksen elinvoimaisuuden ajasta riippumatta. Niin merkityksellistä näyttelyä ja elämystä on vaikea pukea kirjaimilla ilmaistavaksi. Kalevala-näyttely on itse koettava. Nautittavan näyttelykokemuksen Ateneumissa päätti piipahdus museomyymälään. Muutaman muiston runsaasta valikoimasta blokattuani hamusin matkamuistokseni kassalta pokkari-Kalevalan. Melkoisen kontrastin synnyttää tuo nykyaikainen muoto Kalevalan sisällölliseen merkitysten järkäleeseen. Eipä taida olla juurikaan mainittavaa teosta, jota ei olisi paketoitu ja tiivistetty nykyelämisen kiihkeään tahtiin sopivaksi.

Näinä taloudellisesti heikkoina aikoina työ alkaa muistuttaa entistä enemmän ”taistelu-kenttää”. Työn tekemisestä kehkeytyy selviytymispuuhastelua. Tehokkuusvelvoitteet ja kilpailukykyisyyden metsästäminen tuottavat lukuisia hierakkisia toimintakäytäntöjä, virallisia (usein sähköisiä) dokumentointi- ja raportointitapoja. Niiden suorituspaineissa jää työn tekemisen mielekkyys jalkoihin. Sitoutuminen tehtäviin on myrkkyä onnistumisenkokemuksille. Työkavereista tulee taisteluvastustajia. Pitkällä työkokemuksella tai asiantuntijuudella ei tunnu olevan arvoa puupennin/euron vertaa. Työtehtävän toimittamiseen on mahdotonta käyttää omaa taitokapasiteettiaan kunnolla. Työpanos ja Pää painuu pokkariksi.

Kalevalaa useaan otteeseen lukeneena ja sen symboliikkaan hurmaantuneena, suosittelisin firmojen ja työyhteisöjen kriisipalavereihin hiukka Kalevana tutkiskelua jyrkkien tuotantotaulukkojen tuijottelun sijasta. Kansalliseepoksemme henkilörepertuaari antaisi vänkää pohjaa suomalaisista yhteisöistä henkilöstöpoliitiikan tueksi. Kirjavat persoona-arkkityypit voisivat olla vertailtavissa miltei jokaisen työpaikan työntekijäprofiileihin. Kuka teidän firmassa on hirmuinen ja vallanhaluinen Pohjan-akka? Entä kuka muistuttaa ”päätöntä matkarakastaja” Lemminkäistä Tuonelanjoessa? ...taikka kuka tunnustaa mielivänsä ainakin katseillaan kaikentaitavaa Virkamies-Väinöä? (mtu 5. 4.09)

Jälkilauluja:-Ateneum, Kalevala-näyttely 27. 2. – 9.8. 2009.-Juurevaa tunnelmaa aistittavissa myös Rajattoman Unplugged-kiertueen esityksissä.(Viimeksi lauantaina Vaasassa 4. 4.09). Hukaisevaa. ”Ikävöi, ihminen”

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Elämänhallinta, Kalevala-näyttely, käsityö

Kasvata kauneutta

Lauantai 14.3.2009 klo 11:54 - mtu

Talvensekä taittuu, kevät keikkuen tulevi. Sanotaan, että ”Kauneus on katoavaista, liha ikuista”. Totuus taitaa olla päinvastoin. Kauneutta kaipaa jokainen.

Mood Board on suunnittelijoiden työväline ja kommunikoinnin keino. Sen avulla tekijä kartoittaa kohdettaan, rajaa vaihtoehtoja ja tyylittelee tutkimansa.  Mood Boardissa suunnittelija visualisoi ajatuksensa tuotteen tai tilan muodosta, väristä, materiaalista ja kohderyhmästä. Kootut asiat ohjaavat ensin tekijäsuunnittelijaa, mutta visualisointu sisällön kitetyttäminen auttaa työn tilaajaa tai asiakasta mieltämään kehitettyä ideaa. Mood Board voi olla paperikuvista leikattu ja liimattu kollaasi kansien välissä. Se voi olla sähköisessä muodossa virtaava tietokoneohjelmalle ”copy-paste”:tty tiedosto osio tai jollakin muuta työtekniikkaa tai -materiaalia hyödynnetty kooste.

Mood Boad työskentelytapaa voisi käyttää myös arjessa jokainen ”maijameikäläinen”. Se voisi olla kätevä tee-se-itse rentoutumisen ja virkistäytymisen ”jumppapatja”. Kirja Kauneudesta. KK olisi halpaa henkireikä arjen työkiireeseen ja velvoitteiden viidakon sekoboltsi-fiilareihin. Kirja Kauneudesta voisi olla jokaisen omia kokemuksia ja muistoja kauniista ja hyvää mieltä tuottavista asioista, omaan malliin ja makuun.

Oma kauneuden Mood Boardini voisi olla pellavakankaalla päällystetty, sidottu päiväkirja. Ensimmäisellä sivulla olisi itseottama valokuva maalaismaisemasta, keväthangilla pilkottavista pajunkissoista vasten sinitaivasta. Kuvasta välittyvä häikäisevä valo tuo mieleeni kevätvuodenajan uusiutuneen voiman. Seuraavalla aukeamalla olisi paperikopio Schjerfbeckin maalauksesta ”Työläisnainen”(1903-05. Kirjasta ”Kohtaamisia”.2004. Wsoy). Kuvan rauhoittava viivasomittelu kaaren ja suorakulman yhdistämisestä on kauniin tasapainoinen ja naisen voipuneet kasvot luovat raukean tunnelman. Kauneuden Kirjan seuraavalla sivulla olisi palanen valkeasta puuvillapellavakankaasta, josta olen aikoinani käsin ommellut ja ristipistoilla kirjaillut lapseni ristiäismekon. Harjoitustilkussa punainen lanka tavoittelee karjalaisen kirjontaperinteen ”Elämänpuu” aihetta. Malli muistuttaa sukujuurista.  

 Kauneuden Kirjani jatkuu kuvalla ”Lemminkäisen äidistä”, Kallen-Gallelan Kalevala-aiheisten kuvien sarjasta (1879, Ateneum)). Onkohan mitään toista niin riipaisevaa, mutta toivorikasta kuvausta äidinrakkauden kaikkivoipaisesta mahdista, kuin tuo kuva? Tummanpuhuvasta, synkeästä väristään ja symboliikastaan huolimatta, kuva valaa uskoa hyvän ja kauniin kasvattamiseen. Seuraavan aukeamalla tarjoutuu muistoja hyvistä ystävistä ja ihmissuhteiden arvaamattomuudesta: ohranjyvistä muotoiltu sommitelma vihertävälle vohvelikankaalle ja pala virkattua lakanapitsiä.

Pieni Kauneuden Kirja tulisi olla kaikessa arjen askareissa mukana: essun taskussa, toimistopöydällä ja attaseasalkussa. Jokaisen omat kauniit asiat kulkisivat velvoitteiden ja vastuun kantamisen rinnalla. Vilustumisen lääkkeeksi tulisi sairastuneelle huolehtia lämmintä juotavaa, lepoa ja Kauneuden Kirjaa. Vanhukselle palvelutaloon tuliaiseksi voisi viedä muistelun auttamiseksi Kauneuden Kirja luonnosta tai lapsenlapsista. Ystävälle lahjaksi voisi kääriä pakettiin kokoelma yhteisistä hauskoista hetkistä ja metkuista. Kauneuden kasvattamisen mahdollisuudesta tulisi lisätä pykälä ”Jokamiehenoikeuksiin”. Kauneus on ikuista, ihminen katovaa: älä ihminen kadota kauneutta. mtu 14. 3. 09.

Kaunista jälkeä tarjoavat:Lara Fabian, ”Adagio”.

Kaunis "way of life," www.lyckoboda.fi

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Tekstiilisuunnittelu, käsityö, elämänhallinta

Kierrätyksen kurimus ja kirkastus

Sunnuntai 1.3.2009 klo 22:29 - mtu

Harvalla ilmiöllä on itseisarvo, oikeus olemassaoloon tilanteesta toiseen, kaikissa olosuhteissa. Kierrätyksen jalo aatekaan ei sovi ihan joka paikkaan, vaikka tulevaisuuden ilmasto-olosuhteet puhuttavatkin maailmanlaajuisesti. Kierrätys-ideologian perusta lienee ihmisen syvässä tiedostuksessa materian ominaisuuksista ja niiden mahdollisuuksista toimia eri funktioissa. Tällaista usein ”hiljaista” tietoa kantavat yleensä eri aloilla työskentelevät ammattinsa asiantuntijat. Kestävän kehityksen mukaista on, että organisaatiot kuuntelevat pitkäaikaisia ammattilaisiaan.  

 

Kuuluu kunnallisen terveydenhuoltojärjestelmänkin vallanneen kierrätysinto. Ovat eräässä vanhustyön yksikössä uudistaneet organisaationsa toimintaa pistämällä työntekijät täydelliseen kiertoon kaupungin eri työpisteisiin. Niin pyyhkiytyvät ”kätevästi” ammattilaisten vuosien kokemus tietystä asiakasryhmästä, työstä kerätystä kokemuksen hiljaisesta tiedosta, toiminnan jatkuvuudesta ja persooniin sitoutumisesta. Tuo lienee kierrätyksen itseisarvoista ymmärtämistä.  Ei mikä tahansa pyöreä esine käy materiaaliksi lapasen neulomiselle, vain lankakerää muistuttavan muotonsa vuoksi. Mitähän olisivat tuumailleet suomalaiset urheilijat juuri päättyneissä talvikisoissa, Tsekin Liberecissä, jos kierrätyksen nimissä olisi hiihtäjät passitettu mäkihyppytorniin ja mäkikotkia ohjattu laduille suoritukseensa? Kierrätyksestäkin saa kurimuksen, kun se itseisarvona tulkitaan.  

 

Hauskuutta ja "älyn kirkastusta" saisi kierrätyksessä näkyä  enemmän. Paukkupakkasilla oli mainiota sulattaa ”sisäpakkanen” eli pakastin. Tuumasta tartuin toimeen: viinimarjat ja puolukkapussit ämpäriin ja parvekkeelle. Siinä tilanteessa olisi ollut mukava hieman kierrättää kaapin pohjalle jäänyttä kesän satoa. Olisiko joku toinen halunnut kaappini marjat ja vastaavasti itse olisin saanut kaverin loput metsäsienet? Ensi pakkasilla täytyneekin sopia ”pakastintreffit” jonkun toisen sulattajan kanssa.  

 

Terveyskeskusten sisutukset on niistetty nykyään kliinisiksi yltiöpäisen hygieenisyyden tähden. Jos ei sinne mennessä tunne itseään sairaaksi, niin ainakin käynnin jälkeen olo on tautinen. Wc-tiloissa ovat seinät täynnä kuvitettuja ohjeita, miten siellä toimitaan.  Käsienpesukin on vallan monimutkaiseksi määrätty. Olisipa rauhoittavaa, kun lavuaarin reunalla olisi desinfiointisäiliön sijasta tarjolla trasselitukko, johon kädet voisi saippuapesun jälkeen kuivata. Se olisi kierrätystä hauskimmillaan. Tai voitaisiko me murkkulasten vanhemmat harjoittaa kierrätyksen jaloa aatetta kasvatuksen piikkiin, laittamalla ”haastavat jälkikasvumme” kiertoon. Saisivat ”ryökäleet” tuta, onko ruoho vihreämpää aidan toisella puolella, tai ainakin saako oikeasti naapurissa heitellä vaatteet lattialle, jättää aamupala syömättä taikka viikkorahoja mielin määrin. Sitä voisi kutsua ”siperia-ja-naapuri-opettaa” kierrätysmenetelmäksi.

Jälkiajatuskierto:-Älyllä kierrätettyjä ajatuksia: Apulanta, ”Paha ihminen”. 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Kierrätys, elämänhallinta, neulominen

"Älä tule paha kaava..."

Maanantai 26.1.2009 klo 10:09 - mtu

Kaavoihin kangistunut merkitsee toistuvaa, tylsää, yllätyksetöntä tai suoraviivaista toimintaa. Pahimmillaan virkamies on sellainen, taikka urakkapalkkainen tehdastyöläinen. Kaavoituksen pikkutarkkuutta vaativat  asuinalueen rakennusten suunnittelu sekä vaatteen tuottaminen sarjassa. Tylsää kaavamaisuutta toteuttavat valtakunnan ministerit, antaessaan lausuntojaan Tupo-ratkaisuistaan. Kaavoihin kyttäävät matematiikka ja naisen ihannepainoindeksoidut.

…tule hyvä kaava!

Ihmisen kaava on DNA (vaikka moni luulee sitä yhteyksien tekijäksi). Leipurin kaava on resepti. Vaatturi valitsee pohjoismaisen tai saksalaisen kaavan välillä. Nainen puolestaa valitsee usean kaavan yhtaikaa: imettäjän, kasvattajan, uraohjuksen ja vaimon…ja tulkkaa näitä jossakin vaiheessa yhtä huonosti. Taitoluistelija toistaa mieleensä ja kehoonsa syöpynyttä liikkeen kaavaa vielä epäonnisen kaatumisenkin jälkeen. On hyvä, että vuorokaudella on kaavansa: se tuottaa ihmisen työlle ja levolle systeemin.  

 

Naisen mielialoilla ei ole kaavaa. Neulomiseen ei välttämättä tarvitse kaavaa. Elämänhallintaan ei löydy kaavaa. Kaavatonta toimintaa on vaikea harjoittaa yleiskaavoitetussa yhteiskunnassa. Jos et tunne osakaavaa, sinua ei voida sijoittaa kartalle, henkilökuntahierarkkia kuvaan, puhelinnumerotaulukkoon, olevaksi: et kuulu joukkoon. Jos poikkeat kaavasta, aiheutat tarpeetonta poikkeamaa tulostavoitteen tilastojen suunnassa. Jos kangistut kaavoihin, hukkaat itsesi.

Kaavaan on mahdollisuus tehdä muutos: kun valtion päämieheksi valitaan nainen tai tummaihoinen, kun talouden kasvu lakkaa, kun työpaikalta tulee potkut, kun hoitojärjestelmä ei enää lähesty sinua, vaan sinun on hakeuduttava itse hoitoon, kun lapsi itkee äitinsä sijaan poikaystävän perään, kun langan pää alkaa näkyä, kun opit sanomaan EI, kun maailma alkaa mahtua omiin käsiin ja Onnen kaava on vieläkin keskeneräinen. (mtu. 26. 1.09) 

 

-Kaavatonta jälkeä:

-Maija Vilkkumaalta, EI ja Mia Dambergilta, vaasalaiselta tekstiilitaiteilijalta.

 

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Elämänhallinta, käsityö, kaava

Mukavuusvyöhykkeellä

Lauantai 27.12.2008 klo 22:09 - mtu

Yksi vuosi on lopuillaan antaakseen saumattomasti tilaa uudelle vuodelle. Väistämättä, pimeän ajan valon-juhlan jälkimainingeissa, on vuorossa hetki pysähtynyttä aikaa. Aikahan ei oikeastaan pysähdy, vaan kiireisen ihmisen, ajankuluttajan toimintaan laskeutuu luonnollisempi rytmi.

Nyt saa elää ”mukavuusvyöhykkeellä.”Mukavuusvyöhyke kuulostaa maantieteelliseltä paikan rajaukselta…ja se voi olla sitä. Silloin sen koordinaatit voisivat olla muotoa: sohva, jääkaappi, rantareitti, oma sänky-alue. Oleellisempi ajatus ”mukavuusvyöhykkeestä” on mielen tila oleellisen toiminnan harjoittamiseksi. Siis ajatus siitä, että saa tehdä itseä miellyttäviä, tarpeellisia, muttei turhia asioita, tai olla tekemättä mitään. Mukavuusvyöhykkeen voi saavuttaa oikeastaan pääasiassa kahdesti vuodessa: juhannuksen ja joulun jälkeisinä, seesteisinä lomapäivinä. Päivinä, jolloin juhla on katkaissut puuduttavan arjen ja työn rasitukset ovat selkeästi taka-vasemmalla.  Mukavuusvyöhykkeen on tarkoitus nostaa esiin elämisen olennaisuudet: miten oikeasti haluaisi aikaansa viettää? Mitkä toiminnot ovat onnelliseen elämään riittäviä? Millaisen luonnon tekemisen vapaaehtoisuus tai mieluisuus tuo yksilössä esiin? Mitä minä tarvitsen ja haluan?

Mukavuusvyöhyke mielessä paljastaa asioiden oleellisuuden, tai tarpeellisuuden. Riittävät toimet mukavaan elämään ovat varsin yksinkertaisia: riittävä syöminen, ulkosalla liikkuminen, lepo…ja ehkä ajatusten virtaan heittäytyminen myös. Ei muuta. Mitä yksinkertaisemmaksi karsii ympäristön tavarapaljoutta ja tekemisiä, sitä selkeämmin oma, yksilöllinen mukavuusvyöhyke tulee esiin. Sitä selkeämmin tiedostaa oman olennaisuuden ja tahdon. Mukavuusvyöhyke l. olennainen olemus löytynee kutakuinkin kaikista asioista ja ilmiöistä, uskoisin. Jokaiselle (tai melkein) löytyy se paikka tai tilanne, jossa juuri tuo ihminen, esine tai asia on omiaan täyttämään tarkoituksen tai tekemisen tavoitteen. Mukavuusvyöhyke on se ”piste”, jossa mikään muu asia tai ilmiö ei pysty korvaamaan tarkoitustaan.

Olennainen käsityötekniikka löytyy ehkä tavoitteen myötä parhaiten. Neulominen on paras työskentelytekniikka, kun tarvitaan vartaloa myötäilevää, lämmittävää vaatetta. Metalligrafiikka on kuvaamisen keinona kohdallaan, kun tavoitellaan herkkää, viivaan perustuvaa kuvailmaisua. Silkkimaalaus on se tekniikoista, jolla saadaan aikaan utuista, pehmeää asustetta. Valokuvaaminen on ympäröivän ympäristön paras dokumentaatiotapa, kun on kyse realistisuudesta. Tekniikka on oikea, kun siinä ei ole mitään liikaa, vaan riittävästi, tarpeeksi ja silti se tavoittaa parhaiten tarkoituksen.

Putsaa, pieni ihminen, nurkkas ja mieles turhasta krääsästä ja toimesta. Etsi oma mukavuusvyöhykeesi ja asetu sinne viljelemään olennaisinta itsestäs.  

 

Jälkihuomio:  -Musiikki on kohdannut esittäjänsä:  Linking Park, ”Leave out all the rest” ja  Sturm und Drang, ”Million nights”. Yksinkertaista, mutta kaunista ja kestävää.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Käsityökasvatus, elämänhallinta

Toinen luanto

Tiistai 23.12.2008 klo 0:49 - mtu

Son aika moni asia, ku näyttää toisen luantonsa aijjan följys. Ensi alakuun ilimiö näyttää se näkyvääsen, karvaasen taikka yksioikoosen pualensa. Vaan ku aikaa jaksaa kirnuta, niinku muari kiikkustualia, ilimoolle tuloo vallan toinen puali. Niihä son Piirronki isäntä tokaassu televiissios, notta ”Oikiat asiat pysyy ja paranoo, ku…” (..paikallisen Osuusmeijerin vuusioonu virman tuate!)

Soon siskoon kans nuan. Son paree ku kuus jänistä, ku sullon sisko. Alakujaanpäi piänenä soili oikia riasa ja rasiitus: aina jaloos ja ruinaas mukaha, ku meilloi isoje likkojen kans pihas jotaki kivaa tiaros. Yritettihin me juasta pakohon nurkan taa taikka muute jäynäyttää, mutta sitte se rupes rääkyyn ja isä tuli ikkunahan mulle huutaha. Pakko sitoli mukana roikoottaa, siskoa. Monesti, ku ei muuta tekua sille keksitty, nii pujettihi rinsessaksi ja lossattii olla linnanväkiä, jokkoli nukutettu saranvuaren unehe. Pääsiäisenä pikkusiskost oli jotaki hyätyä: pistettihi se ekaks ovensuuhu, ku isolla joukolla kierrettii rullina karkkia kerjäämäs ovelta ovelle..ja piänet kakarat hellyytti ihimset enite karamelliä jakamaa.

Näin vanahemmite, ku kummankaa kakarat oo enää pikkuusia ja kilttejä, ilimene siskostaki enempi sitä toista pualta, parempaa esille. Mukavee son sille soittaa, ku palavelupuhelimeen, ku ittellä on tylsää, jostaki pakkaa kiukkua taikka ylityätä. Yhyres siton paree arvostella velijen kasvatuskonstiaki: sitä ku ei saa piänille nykyää muka makoosta antaa! Veli luulee viä, notta sitä voi ihimistä kasvattaa pullos ja piilos pahalta maailmalta. Antaa raukan viä luulla.

Son kans hyäryllistä, ku siskolle o suatu luikkammat puheluut ku mulle. Se kyselöö kaupas palavelun perähä: se ku on peri harvinaasta näillä ”svenskatalande bättrefolk”- pitäjis. Moon sevverran lataasempi, jotten perään kysele jonsei hyllyys näjy mialuusta rahavvastinetta. Ja vaikka kumpaasellaki o (silloon tällöön) omaa elämää, nii ku o samasta lintukorosta lähretty, o asiat samallaasina miäles ja kiäles: satukasetin Hupi Hiiren seikkaalut, Hevosen riippuva alahuuli-satu ja läskisoosi-tiskivuarot. Ja jouluvalamisteluusta ei tartte riirellä, niinku muusta suvusta tulleiren kans, joskus aikoonansa ku niitoli. Nyt niitei sentää oo ja jouluki o selevää makaroonivelliä.

Vaikka kasvinolot o ollu mulla ja siskoolla samasta muatista, nii piolokia sekoottaa soppaa: samasta puusta lähtöö kaks erimmoosta oksaa. Sanoovat, jotta ihmisen muarostaa ”keenit”. Ne ulukomuaron määräävät keenit sitte tuntuu oleen aika sulavia ja liukoosia, ku niiton annosteltu meille molemmille samalla kiululla: vankkaa o rakenne ja tukkavärkki, reiret rankapölliä ja allit eläväästä ku prässyltty. Mutta luanne-keenit pakka vissiin klimppihin, ku niiren jako ei oo menny tasan: moon saanu pitkämiälisyyren ja rauhallisuuren annoksen ja siskoolle o menny äkkinäisyys ja rauhattomuuren luanteenpiirteet. Miähiinmenvyyrenki suhteen mollaan ku päivä ja yä. Tasan ei käy luamakunnan pajukat.

Vanhuuren varalle ei varmaa turvaa enää löyrä kunnan yhteisestä laarista, eikä tiärä tuasta vapaaehtoosestakaa eläkesäästämisestä. Mutta sentää sisko tiätää, mitä mulle saa ja ei saa tuara kunnalliskotihi tuliaaseks: villalankaa ja Verttersorikinaalia. Eikä pistetä jouluvaloja ikkunaa enneku ittenäisyyspäivänä. Sukat mulle jalakahan maate mennes ja yks pehmiä pialus. Väkeviä lasihin vasta iltauutiste ja säätiarotukse jäläkee…vaikka saakoha kunnalliskoris enää nauttia?...toisesta luannosta. 

 

Jälääkkiimpäi melekeen nolottaa, ku kattelee siskon suasikkia silloon kultaasella kahareksankymmentä lukemilla : Santra taikka jotaki : In the heat of the night .Son melekken ku sen toine luanto, silloon joskus.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: sisko, sukulaisuus, elämänhallinta, perinne

Lupa Lumoutua

Sunnuntai 7.12.2008 klo 23:48 - mtu

Tämä aika kalenterivuoden lopussa on viimeisten voimien kierrätystä, pinnistelyä velvollisuuksista selviytymisestä ennen vapahtavaa joululepoa. Joulun odotus merkitsee, että saa laskea kierroksia ”työhyrrästä” ja lupaa lumoutua. Odotellessa joulua me koristamme kotiamme, kannamme valoa pimeisiin ikkunoihin ja huoneisiin. Pienin pintakiiltävin puuhin kasvatamme tunnelmaa ja luomme lumousta, hyvämielen lumousta vastalääkkeeksi rationaaliselle ”täsmäelämiselle”.

Kun kamera vangitsee sukulaisista muutamia hetkiä, ne joko jäävät häviäviksi valoruuduiksi digimereen tai...dekorisoituvat ja ripustautuvat näytteille. Perhekuvat esillä punovat katsojassa tyystin eri merkitystä kuin perheen albumissa piilossa. Kun istut valoin koristellussa kirkossa ja kuuntelet kuoron soljuvia sävelkulkuja, on tunnelma liikuttavampi kuin kotisohvalta katsellen konserttia. Kun postiluukustasi tipahtaa käsinkirjoitettu kortti, on se monin verroin koskettavampaa kuin multimediaviesti kännykkään. Kun annat läheisellesi itsetehdyn lahjan, on se tuhannesti ajatusrikkaampi, kuin rahalla hankittu muisto.

Hyvänmielen lumous on pienistä asioista itse tehty. Suorittaminen seis ja havahdu. Älä usko vanhaa suomalaista sananlaskua: ”minkä taaksesi jätät, se edestäsi löydät”. Se, mitä et ole ehtinyt tehdä, …ei ollut tarpeeksi tärkeää, korvautui jollakin muulla tai menetti merkityksensä. Asioilla on tapana järjestyä. Mieti sen sijaan Veetin laulamia sanoja: ”Sadetta saadaan, aurinkoa otetaan”. Nyt on lupa lumoutua: ajasta, paikasta, tunnelmista, ajatuksista ja ihmisistä.

Joulupukilta toivon tänä jouluna, että Pata lakkaa soimaamasta kattilaa, Susi vaihtaa isoäidin kanssa ajatuksia glögiä nauttien ja Prinssi Vihreä patikoi seitsemänpeninkulman saappaissa luokseni ja lumoutuu sadaksi vuodeksi sohvalleni kehräämään kultalankaa! (mtu. 7. 12. 08) Jälkilume:

-Lumousta janoaville apuja fantasialeffoista, kuten ”The Pirates of Carribean”. .tralerin tunnaria on kuunneltava ämyrit täysillä! Tervemenoa elokuviin.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: joulu, käsityö, elämänhallinta

Heimo

Sunnuntai 30.11.2008 klo 14:24 - mtu

Pikkulikkana, 60-luvun lopussa, olin hoidossa äidin vanhempien luona. Ensimmäisenä lapsenlapsena mummolle ja vaijalle, olin mukana kaikessa kodin tekemisessä. Karjalasta evakkoon lähteineiden isovanhempieni eläminen oli omin käsin tehtyä. Vuodevaatteisiin virkattiin reunapitsit ja kirjailtiin nimikoinnit. Vaatteita ommeltiin ja neulottiin itse, omin näppärin sormin perinnemalleista. (Ei siis ihme, että opin ensin karjalaista kirjontaa ja sitten vasta lukemista.) Ruoka valmistettiin usein hauduttamalla uunissa ja padassa. Herkkuani, tomaattisilakoita oli usein, mutta myös ohrapuuroa tai Karjalanpaistia, tietty. Piirakat tehtiin oikeaan ruiskuoreen puikulalla pyöritellen ja rypytyksessä oli järjestys. Jälkiruokana karpalokiisseliä ja Marie-keksiä. ”Ka, noinnikkästee”, sanoi mummo aina, kun oli näyttänyt, miten pitää tehdä. 

Kodin pienet korjaustyöt (ja auto) olivat mummolassa ”miehentyötä”. Veitsen teroitus, ovenkahvan kiristäminen ja ompelukoneen öljyämisen suoritti vaija, tarkoin varjelluilla työkaluillaan, joihin ei saanut koskea. Kun mummo ei voinut ottaa minua askareihinsa, ”pääsin” vaijan kanssa autotalliin nikaroimaan. Autoon ei saanut ohimennessä koskea vahingossakaan: muuten kiillotukseen tulisi tahra ja ”siitä olisi oksat pois”. Ihmettelin kyllä vaijan sanomista: eihän autoissa oksat muutenkaan kasvaneet!??...mutta tottelin tietenki, kun kerran vanhempi sanoi. Tarkan ohjeistuksen ja vahtimisen turvin sain kokeilla sahaa ja vasaraa ensikertoja, n. 5-6-vuotiaana. Kirkkaansininen, ominkäsin nikkaroitu hylly taisi riippua huoneeni seinällä aina lukioikään saakka. Viipurista kotoisin olevista mummosta ja vaijasta muistan ylipäänsä, että mummo hääräsi keittiössä ruokaa tekemässä tai pikkukamarissa käsitöitä tehden ja vaija istui kiikkustuolissa kuuntelemassa ”tärkeitä asioita” (kuten Jääkärin marssia) radiosta. Puheliaita olivat molemmat.  Kirjahyllyssä oli Karjala-kirjasarja, maatuska-nukke ja Sputnik-pienoispatsas: heimomerkkejä kaikki itäisestä Suomesta.

Siskoni syntymän jälkeen kuljin paljon isäni matkassa. Isän äiti asui myös lähistöllä: Präntööllä, puutalossa lähellä rantaa. Pohojalaasen mummin tuvassa isän veljet ja mummi istuivat poltellen itsekäärittyjä sätkiä. Kauan istuttiin hiljaa hellan ympärillä ja pössyyteltiin sankkaa savua. Joskus joku kysäisi Turviikin kuulumisista: naapurien tappeluista ja mustalaisten pölläälyistä(Storviken oli uuden kaupunginosan nimi lähellä, mutta pohojalaasten suussa siitä tuli "Turviiki"). Jos hyvin kävi, sai käydä kurkkaamas kammarissa mummin sänkyä ja hirvi-seinävaatetta. Oikein hyvässä lykyssä mummi antoi palan voipaperia ja piirsi ”kissinmollikan ja koopanokan”. Turviikin-mummista mieleen on jäänyt pahvinen tupakkiaski tuvan ”plastiikivakstuukilla”, kaffin ryystäminen tassilta sokuri huulessa ja porstuanrappuset, jossa istuttiin ruattinserkkupoijjan kans kesäpäivänä, Osuuskaupan tikkunekkua nualeskellen.

Vasta vuosien jälkeen muistoista voi löytää merkityksiä ja selityksiä omaan elämänkulkuun. Omat juureni ovat ”coctailia suomalaisuudesta”: itäisestä karjalaisuudesta ja läntisestä pohjalaisuudesta. Nuo elämisen juuret ja eväät olivat vielä arjessa selkeänä ”näkyvissä ja käsillä”. Juureni ovat kahdesta eri HEIMOSTA. Ne juuret olivat kytköksissä maantieteellisiin ja rodullisiinkin ominaisuuksiin. Mitä ovat nykyajan HEIMOT? Eläminen monikansallisena, monikulttuurisina ja moniyhteisöllisinä ihmisinä helposti hukkaa yksilön ymmärryksen ”omasta heimosta, juurista tai alkuperästä”. Jos fyysisyys ei enää riitä määrittämään alkuperääsi, niin millaiset ovat psyykkiset ja sosiaaliset syntymämerkkisi? Oletko koulutuksesi perusteella tuomittu akateemiseksi vai duunariksi? Oletko yhteiskunnan tarjoaman taloudellisen tilanteen perusteella työssäkäyvä vai työtön? Oletko siviilisäätysi sitomana naimisissa vai sinkku? Oletko arvojesi myötä rajoitettu kepulainen vai kettutyttö? 

”NYKYAJAN HEIMOT” ovat moninaisia, hankalasti määritettäviä ja tunnistettavia. Kunkin ajan ihmiset elävät kohtuullisen sujuvasti kussakin ”heimokulttuurissa”, on myös totta. Mutta se, että jotkun ”heimomerkit” lyödään yksilöön ulkoapäin: kulutustottumusten, asumistavan, varallisuuden tai sukupuolisen suuntautumisen mukaan, on hälyyttävää. Jos yksilö ei pysty vaikuttamaan oman identiteettinsä muokkaamiseen määrittämällä ”OMINTA HEIMOAAN”, katkeaa luonnollinen, inhimillinen yhteys omaan minään.

Eri vuodenaikojen juhlat ovat paikallaan HEIMOUTUMISEN joukossa. Suomalaisten ja itsenäisten ihmisten tärkeä heimoriitti, Itsenäisyyspäivä, 6. 12. on tulossa. Itsenäisyyspäivän juhlallisuuksissa kouluissa, työpaikoilla ja kodeissakin on tärkeä yhteisöllinen ja yksilöllinen merkityksensä omien juurten löytämisen elämänpituisella matkalla. Ajatusrikasta ja antoisaa  HEIMOJUHLAA, meille itsenäisille suomalaisille!Jälkipuhe:

-Koskettavalta meille läntisen Suomen heimolle, pohjalaisille kuulostaa ”Aamu lakeuksilla” tai ”Jääkärin Marssi”.

-Taustalla kuvassa "Jääkärin morsian"-villapaita, Villavirta-kokoelmastani.(Kuvaplari, Villavirta_pro-kuvat) Inspis malliin syntyi Vaasan historiasta ja jääkärien maihinnoususta näillä rannoilla 1900-luvun paikkoilla.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: itsenäisyys, elämänhallinta, käsityö

Vanhemmat kirjoitukset »