Pärvöötystä

Käsityöllä profiloitumista

Maanantai 5.8.2013 - mtu

Satuin huvikseni, tässä taannoin vastaamaan verkkosivun testiin, jossa oma vuosikymmen-profiili selviäisi (Mille vuosikymmenelle kuulut?). Testin vastauksena minusta muotoiltiin perinteikäs 50-luvun kotiäiti! Testin paikkansapitävyydestä viis, mutta vanhahtava termi herätti miettimään: kotiäiti!? minkä aikansaeläneen käsityksen tuo yhdysana sisältääkään. Äiti on äiti kotona...ja kaupassa käydessään ja matkustaessaan: 50-60-luvuilla äiti oli ammatti. Nykyään ÄITI voi olla ura-, yksinhuoltaja-,sijais-, teini-,viikonloppu- tai adoptioäiti. Äiti-sana kertookin nykyään sosiaalisen statuksen, iän, aviosäädyn ja roolin. Tärkeän asian tai ilmiön profiili on moninainen ja muuttuva.

Käsityö oli "ennen vanhaan" työ, taito ja pääoma. Sen avulla ihmiset hankkivat elantoaan, sosiaalista rooliaan kyläyhteisössä ja statusta naimakaupoissa. Nykyään käsityö on menettänyt merkityksensä "työnä". Se on paremminkin HUVIA ja VIRIKETTÄ. Käsihuvi? Käsiviihdyke? Käsivirike?! Ei, nuo yhdyssanat viittaavat jo aivan muualle mielleyhtymineen...MUTTA tekijänsä profilointia itse asia: KÄSITYÖ, käsillä tekeminen on edelleenkin.

Lankatöiden kurssien opettajana olen vuosien varrella huomannut monta persoonallista nobody.jpgpiirrettä tikkuilijoissa, neulojissa ja virkkaajissa. Ilahduttavasti kurssien ikähaitari on venähtänyt ja yhä nuoremmat "retroilijat" hakeutuvat perinteisten lankatyökurssien pariin. Aina kurssein alussa syksyllä tekijä-profiilit ovat "nupullaan" vähättely omista käsityötaidoista yleistä. Yleensä uudet kurssilaiset "mittaavat taitonsa" koulukäsityömuistoissa. "Mun kässäope oli niin pelottava ja ankara...", "..mä ehdin ylakoulussa vain ensimmäiseen sukkaan", "Mä en kyllä varmaan osaa mitään.." jne. Käsityöllinen itsetunto on silloin hakusassa. Kokeneemmat tikkuajat ottavat alun "turvallisuutta huokuen" lunkisti: "kaikki tekniikat passaa, kunhan saa vaan tehdä ilman miestä ja lapsia!".

 Tekemisen tuotoksista voi kuitenkin "leikisti" miettiä omaa tikkuamis-profiiliaan, luonnettaan tekijänä ja rooliaan käsityöntekijänä. Millainen on oma "Personal artisan profile"(..kaikki kun  muuttuu niin muodikkaaksi, kun se ilmaista englanniksi!!). Niinku sekin uutinen eilen "jostakin" uutisista "Personal farmer"ista, joka kasvattaa kaupunkilaisten ravintotietoutta ja kutsuu osuuskuntaa kitkemään itse, kun ideologia vaatii. Onkohan se "kokemuksellista terapiaa?" Ruoka, jos mikä, on nyt "personoitua" ja sillä rakennetaan sosiaalista statusta..

..miksei käsitöistä sitten!?

Miten olis "Personal artisan trainer"?!

k.s. Tikkuajan profilointi - Personal artisan guide- "testi"

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: käsityö, neulominen, virkkaaminen, persoonallisuus

Lintukoto myytävänä?

Lauantai 6.8.2011 klo 20:37 - mtu

Jokavuotinen voimakello alkaa olla viritettynä. Vaikka allakka näyttää kahdeksatta kuukautta, avautuu työvuodessa ensimmäinen aukeama kohtsillään. Lämpimän kesän helteet on talletettuna iholle, hauskat iltahetket kesämenoineen syöpyneinä muistiin ja marjasadon vitamiinit vereen. Jokavuotinen "The Unelma", lomakausi haaveineen on lopussa. Kuin Lintukoto olisi myytävänä.

lintukoto.jpg

Tänä kesänä taas yksi Lintukoto kyllä myytiinkin. Norjassa huutokaupattiin ihmishenkiä halvalla. Yhdestä eurooppalaisesta ihannevaltiosta tuli ihmettelyn ja suuren surun kohde. Suomalaisen "kodon" perusteita on inventoitu tämä vuosi: ensin eduskuntavaaleilla ja sittemmin uuden hallituksen koetteluilla. Maailmanlaajuinen rahatalous horjuttaa pesäpuuta vääjäämättä, vaikka koto-Suomesta löytyisikin puunikkareita riittämiin.  

Perhe-elämän Lintukoto on koetuksella vähän väliä. Lasten toilailut eivät tosiaankaan aina noudata vanhempien toiveita ja ohjeita. Kodon rakenteita on tarkistettava jatkuvasti, pinnoitusta korjattava ja aikuisten "nikkaris-ihmisten" lisättävä kyllästettä kylkiin. Mut..kannattaako haavetta, tavoitetta hyvästä sittenkään "myydä"?

Eikö Lintukoto ole kaikkien ihmisten mielessä ihana, turvallinen paikka, jonka eteen on tehtävä työtä ja vähä kärsittäväkin (..jos teinivanhempien "ikävä-ihminen"-velvoite voidaan sellaiseksi laskea..). Ja eikö kuitenkin perustusten natistessa ja uskon horjuessa, pian alkaa ihmismieli rakentamaan uutta? uutta uskoa, uutta parempaa, uutta pysäkkiä Unelmille. ..sillä eikö se "Lintukoto"-ajatus sitä ole: levähdystä arjen velvoitteista, hyvän vaalimista ja jatkuvuuden varmistamista. Välillä tarvitsee saada olla lintu. ..ai edes tehdä käsillään lintukoto-asioita.

1 kommentti . Avainsanat: käsityö, elämänhallinta

wikineulomista

Maanantai 11.7.2011 klo 14:40 - mtu

Kesän helle hivelee kirvoittaa hien pintaan, katu-urakoiva kaivuri räyhää ikkunan alla ja talon remonttimies rällköi parvekkeiden runkoa. Keskellä kesää on kivoja markkinoita, museioiden kierroksia ja katusoittajia torin laidassa. Kirjoituspöytä houkuttelee taidehistorian tehtävillä ja verkko sosiaalisen median virtuaalihappeningeillä. Matot on pestävä, ystävä tavattava ja talviturkki tuuletettava (siis se, joka niskassa vielä lämmittää!!). Kaikesta tapahtumatulvasta huolimatta kesä on ihmisen parasta aikaa!

Hervoton rauhoittumishyppy on tarttua käsityöhön. Tänä kesänä se on perinnepaita länsisuomalaisittain, Korsnäsin villapaita. Tuo "opettajan laiskanläksy" odotteli tulemistaan koko viime syksyn ja kevään, kurssin ohjauksen ohella. Kokonaista 3 senttiä sitä syntyi: kirjovirkattua kansanperinnettä opetuskauden aikanatanssivat-tytot-valmiina-11. Nyt, kun "leipäpuu lepää" ja mielen vapauttaa kaiken maailman kiinnostavuudet, on tällekkin aika. Korsnäsin villapaita on käsityönä yleensä sitä kategoriaa, jonka kässäope niputtaa "sitku pääsen eläkkeelle". Mutku nyt olen itseasiassa taloudellisesti tunnustanut vanhentuvani ja aloittanut vapaaehtoisesti säästämisen jo pari vuotta sitten, voin ihan hyvin aloitella "sitku-eläkkeelle"-tekemisen listaa purkamaan. Jääpä sitten enemmän aikaa kansallispuvun ompelemiselle, rekipeiton kirjonnalle ja täyspitkän liinan nypläämiselle.

Nyt alkaa kesäkäsityössä olla rajakohta käsillä. Kun Korsnäsin villapaidan helman kirjovirkatut "Tanssivat tytöt" ovat valmiita väkäreunoineen ja kukkasineen, on aika vaihtaa puikkoihin ja neuloa paidan valkea, pilkutettu miehusta. Ennen aikaan tuoki oli kollektiivista. Paidan neulottua keskivaihetta tikkusi kolme naista kimpassa, kukin omaa kerrostansa. Se akoista, joka oli joutusin sai kunnian tikuta enemmä työtä teettävän pilkkukerroksen. Eikös tuota voi hyvällä syyllä pitää sosiaalisen median wikitekstin esihistoriana? Wikimaailmaahan rakentuu kaikkien osallistumisesta. Wikioppiminenhan on vain jalostettu muoto kimppaneulomisesta!  Tuota oon mielessäni näppäillyt, kun vuorotelle olen tutkiskellut tuon perinnepaidan historiaa ja näpytellyt sanasilmukoita Wikispacen mediamateriaaleihin, mutten ole tuota evoluution mutkaa editoinut Wikipediaan.

Vielä.

 

Lähteet:

Luutonen, M. & Bäckman, A-M. 2003. Koreaa virkkaamalla.

Luutonen, M. 1997. Kansanomainen tuote merkityksenantajana. Tutkimus suomalaisesta villapaidasta.

Bäckman, A-M. & Luutonen, M. 1984. Perinteisiä neulepaitoja.

http://suoranta.files.wordpress.com/2009/11/wikioppiminen-ja-radikaali-tasa-arvo.pdf

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Käsityöt, neulominen, kirjovirkkaus, Korsnäsin villapaita, mediakasvatus

Selviytyjän leuhkat eväät

Sunnuntai 28.3.2010 klo 22:25 - mtu

Ryhmä julkisuudenhimoisia ihmisiä hakeutuu median tuottamaan ohjelmaformaattiin.  Nämä seikkailunhaluiset, sankariehdokkaat lennätetään sinne, missä pippuri ja villieläimet vielä kasvavat. Joukko jätetään vähin varustein ”selviytymään” luonnosta ja toisistaan. Pelkästään siirtyminen tietotekniikan ääreltä, ubiikkiyhteiskunnasta viidakon lakien armoille teettää pulmaa osallistujille. Seikkailijoille määrätään tehtäviä, joissa vaaditaan ihmiskunnan kadottamia taitoja, kuten tulentekoa, ruoan saalistamista ja yhteistyötä lajikumppaniensa kanssa. Konteksti on jo lähtökohdaltaan niin provosoiva, ettei luvassa voi olla muuta kuin ”verta, hikeä ja kyyneleitä”.  Loput ihmislajin yksilöistä seuraavat ”colosseumin” katsomossa ”luomakunnan Kruunujen taistelua”, ”kuka pettää ketä ja ken on kaikista kauhein”.

Aika ajoin arkielämä saa ”Selviytyjien” piirteitä. Koulumaailmassa meneillään olevia taisteluita ovat esim. perusopetuksen tuntijako ja toisen asteen ammatillisissa tutkinnoissa Opetussuunnitelmien tekeminen. Kunkin oppiaineen edustajat puhuvat henkeen ja vereen oman substanssinsa puolesta ”omat lehmät ojassa”. Yksittäisten oppiaineiden puolesta argumentoidaan, jotta ”oma heimon paremmuus selviäisi muille”. Epärealistinen Selviytyjät-taistelu on käynnissä, vaikka teemaopettaminen ja työelämälähtöisyys ovat olleet oppilaitoksissa tavoitteina jo pitkään. Osaaminen on se nykyaikainen näkökulma, josta opetusta ja koulutusta tulisi pohtia. ”Saalistuksen kohde” tulisi olla, mitä taitoja osaaminen edellyttää, eikä ”kenet heimoveljistä heivaamme seuraavaksi?” (Ovatkohan Selviytyjien eväät liian heikot?)

Käsityö oppiaineena ja kasvatuksena on kulkenut pitkän matkan suomalaisessa kouluhistoriassa. Uno Cygnaeuksen luoma kansakoulu (1866.) nosti yleissivistyksellisen Käsityön kunnioitusta käytännön työtä kohtaan. Silloisen oppiaineen päätavoite oli opettaa poikia maataloustyökalujen valmistamiseen puusta ja metallista. Tyttöille opetettiin puolestaan kotitalouteen liittyviä kudonta-, neulonta- ja ompelutöitä. Suomalainen agraariyhteiskunta 1940-luvulle saakka korosti molempien sukupuolien opettamisessa työkasvatusta kaikissa aineissa. Fyysisiä työtehtäviä ja käsityön teknistä osaamista arvostettiin.

Teollistuva Suomi (v. 1950 – 70) vei ensin miehet ja myöhemmin naiset tehtaaseen, tuottavaan konetyöhön. Modernisoituva yhteiskuntarakenne muutti sukupuolten rooleja ja kannusti naisten emansipaatiota. Koululaitos ja v:sta 1970 Peruskoulu opetti vielä sukupuolittunutta käsityötä. Tyttöjen käsitöissä opetettiin ”hyvän perheenäidin taitoja” ja poikia harjaannutettiin yhä moottoroidumpaan ympäristöönsä. Toki ”vanhanajan kädentaidot” olivat monelle perheelle vielä elinkeino, joka perittiin edelliseltä sukupolvelta, etenkin maaseudulla. Sukupuoleen sitoutunutta, kotiteollista osaamista arvostettiin.

Suomi teknistyi vahvasti 1980 - 90-luvuilla, kun mobiiliviestintään erikoistunut yritys valloitti kansainväliset markkinat. Postmoderni yhteiskuntanäkemys käski selviytyä siellä, missä taloudellinen voitto olisi suurinta. Hajautetun asiantuntijuuden, tiimityön menetelmät levisivät teollisuustuotannosta myös humanistisille aloille, kasvatukseenkin. Työtehtävät sirpaloituivat ja tekijyys hajautui useammaksi kapea-alaiseksi osaamiseksi, yhden asian ammattilaisille. Tietotyö raivasi ruumiillisen, tuotantokeskeisen työn. Käsityön osuus oli harjaannuttaa kognitiivisia taitoja ja motoriikkaa. Välineenä akateemisille tiedoille, taito- ja taideaineet joutuivat eloonjäämistaisteluun institutionaalisen kasvatuksen joka asteella. Käsillä tekeminen siirtyi harrastustoimintaan, vapaaehtoisen sivistystyön piiriin. Ammatin harjoittamisena käsityö kävi kannattamattomaksi ja identiteetin rakentamiseen se käsitettiin liian sukupuolittuneeksi. Perinteitä ei haluttu toistaa itseisarvoisesti.

Sukupuuttoon menehtymisen uhkassa käsityölle kasvoi sosiaalinen tilaus, ”uusi tehtävä” etsiä toisia merkityksiä ja muotoja ilmentyä. Yhteiskunnallisesti arvostettuun, tieteelliseen diskurssiin käsityö ylsi tieteenalan perustamisen myötä ja pikkuhiljaa perustutkimus on raivannut ”Selviytyjälle” uskottavuutta arvojen viidakossa. Käsityö on etsiytynyt kontekstinsa mukaiseen muotoon ja kartoittanut merkityksensä uusille areenoille. Käsityön yhteisöllisyys on arvojen osaamista.

90-luvun loppu – 2000-luvun alkua on kutsuttu ubiikkiyhteiskunnaksi. Arjen tietotekniikka ja sosiaaliset verkkoyhteisöt eivät ole enää vain nuorison chattailu foorumeita vaan kaupan, harrastamisen, oppimisen ja muiden sosiaalisten elämisyhteisöjen ympäristö.  Reaaliarjen rinnalla sykkii virtuaalinen todellisuus. Työnteko on etääntynyt käytännön kädentyöstä ja haptisista kokemuksista virtuaalisiksi tietotyön teoiksi. Kriittinen kasvatusnäkemys voimistuu ja ihmisheimo kaipaa luontoon ja inhimilliseen aikakäsitykseen. Ammatillisen suorittavan työn tarve kasvaa akateemisen työttömyyden rinnalla. Ratkaisuina pohditaan maahanmuuttajien työllistämistä ja ammatillisen koulutuksen lisäämistä. Cygnaeuksen 1800-luvulla lanseeraamalle työkasvatukselle on jälleen tilausta! Käsityölle kasvatuksen välineenä on tarvetta.

Käsityön tekijät ovat löytäneet vahvuutensa oppivana ja tutkivana verkkoyhteisönä. Aikakausien vaihtelu on pakottanut käsityöilmiön kehitykseen. Muutoksen vaade on muokannut käsillä tekemisestä elävän taidon. Siitä on kasvanut identiteetin työkalu ja kulttuurisuuden kanava. Käsityöstä on tullut keino elvyttää elämänhallintaa ja hyvinvointia sekä mielellisen ja kehollisen kokemisen tiloja. Suomalainen yhteiskunta tulee tarvitsemaan yhä enemmän ammattimaista hyvinvointipalvelujen tuottamista tulevalle ikääntyvälle sukupolvelle. Käsityö on siihen monimerkityksinen ilmiö, jonka muotoja, ilmentymiä ja kosketuspintoja yhteisöönsä tulee alati tutkiskella ja kokeilla. Jokainen käsityön eri merkityksen harjoittaja on tehtäväkentän eri alueilla tärkeä: ammattilaiset, harrastajat, kasvattajat, opettajat, tutkijat ja ”hutkijatkin”.

Se osaaminen, jota kulloinenkin yhteiskuntajärjestys tai ideologia tarvitsee, ei voi olla kautta aikain ”sukanneulomista tai pärekorin punontaa”. Niilläkin on paikkansa, mutta paljon muita mahdollisuuksia on löydettävä. Tekemisen muotoja tulee etsiä rohkeasti ja heittäytyä aloille, mihin ”käsityön filosofiset ja teoreettiset perusteet ” yltää. Kädentaitoja ja niiden tuottamaa osaamista täytyy taipua katsomaan uteliaasti ja kriittisesti, ajanmukaisin silmin, elävin ajatuksin ja toteuttaa osaamista kuin morsian juhla-asuaan: vähän vanhaa, vähän uutta, pala lainattua ja hiukka sinistä. Siinä Leuhkat eväät Selviytyjälle!

Mtu  

J.k. Kuuntele Leuhkat eväät. Mikko Alatalo. 1981. , jossa kultturelli artisti lauleskelee pohjalaisittain murtaen Revontuli-villapaidassaan ja uhoaa maasta muuttamisesta työn vuoksi.

J.k.2. Kirjoittaja haluaa huomauttaa, että erityisesti sukanneulominen (ja muu käsillä tekeminen) ovat allekirjoittaneelle hyvinvoinnin ehto no1. ja arvostaa niitä ”Lukkarinrakkautena” karjalaisiin sukujuuriinsa. Hää myös tarttuu tällä viikolla, Taito- ja taideaineen opettajana ammatillisen lähihoitajatutkinnon ops:in suunnitteluun ja pähkäilee, miten käyttää käsityön teoreettisia ja filosofisia perusteita ammatillisen valinnaisen osan kurssiin ”Vuorovaikutus ja terapiamuodot” (5op) osaamiseen.

Tässä kirjoituksessa on sovellettuna ajatuksia mm. seuraavista lähteistä:

-Anttila, P. 1992. Käsityön ja muotoilun teoreettiset perusteet. Wsoy. Porvoo.

-Iisalo, T. 1987. Kouluopetuksen vaiheita keskiajan katedraalikoulusta nykyisiin kouluihin. 1. – 2. painos. Otava. Helsinki

-Heikkinen, K. 1997. Käsityöt naisten arjessa. Kulttuuriantropologinen tutkimus pohjoiskarjalaisten naisten käsityön tekemisestä. Akatiimi. Gummerrus. Jyväskylä.

-Helakorpi, S. 2007. Artikkeli ”Mikä ubiikkiyhteiskunta?”. Ammatillisten opettajakorkeakoulujen verkkolehdessä Sisukas. (http://sisukas.jamk.fi/content/view/53/66/  luettu 28. 3. 2010.)

-Pöllänen, S. Sinikka Pöllänen,2008. Artikkeli ”Käsityö terapiana ja terapeuttisena toimintana.” verkkojulkaisusta Oppimista, opetusta, monitieteisyyttä; Kirjoituksia Kuninkaankartanonmäeltä 2008.

-Suojanen, U. 1992. Käsityökasvatuksen perusteet. Wsoy. Porvoo.

-Venkula, J. 2005. Tekemisen taito. Kirjastudio. Helsinki.

-Käspaikka- Käsityön virtuaaliluokat. www.kaspaikka.fi

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Käsityö, käsityökasvatus, kädentaidot

Oksia miälehe

Keskiviikko 6.1.2010 klo 18:49 - mtu

Eisunkaa kukaa ny paa pahaks, jos moon ny hitaasti juhulamiälestä irroottautuva ja pirän joulutähren viä..meinaan pitää sen viä valontoivosta muistuttamas. Pakkaanenki kerkis tänne ja jässäytti touhun aikamoosesti. Taloje räystähät kasvaa jääpuikkoo ja kaulaliinat kuurapartaa naisväjellekki. Vaikkon olosuhtehet, ku Siperiasta, tää o justiinsa oikia aika ”istutella uusia oksia mielehensä” ja tarkistella kantaako vanahat. On sitte taas suvena, mitä fräkätä.

 "Miälehe täytyy kasvattaa oksia", monenlaasia ”tarkootustenoksia” ja versoja, nii jotta ku yks rätkähtää poikki, voi tarttua toisehe vaikka tynkäänki. Seki voi pelastaa elämäs. Kokemuksesta moon oppinu, jotta ei pirä liikaa pykätä vaa yhtä, komia vaa tyrkätä einestä vähä sille kituusemmallekki irealle. Sitei tiärä koskaa, mistä se kurkihirsi kasvaa ”tarvittevuuren talolle”. Meiston moneks, jokahittestä. Ja mitä enempi ikää kertyy, sitä arvokkaampi o sen lastin vaalimine. Mikä siinon, jotta jokku nii tärkiää valehteloo ittensä ijän?!  Luataantyäntävää son, ku 50 ja rapiat-vanaha miäs kehuu olevansa: ”..nuarekas ja vertyyne ja ikuune kloppi..”??! Eikös soo oikiasti :"..keskenkasvuune, heleppo-heikki, jollei takuulla oo puhtaita jauhoja pusseissa .."?

Itteasiassa moon miälestäni just oikian ikääne, oikias rumihis ja luannos. Paistovalamis.. nin ku sanottas nykyeineestä. Emmä karijalanpiirakoota osaa leipoo, ku siinon nii haastavaa kaulia pulikalla niitä ruiskuaria. Kyllä se mum Viipurista lähtöösi oleva mummo meinas hermostua, ku 6-vuatiaana e meinannu heti oppia. Ristipistua ja virkkuuta pistelin sukkelasti 5-vuatiaana. ”Noinnikkästee”, sano Mummo aina, ku olin tehny väärän piston ja se purkas tyätä ja näytti oikee. Vasta vanahempana rupesi miättimää, mitä se ”Noinnikkästee” tarkootti. Kirijakiälellä solis varmaa ”noin ikään” ja pohojalaasittain ”nuan”. Vuntsakkaa ny!!..Ku karjalaane sanoo, nii se tarvittoo kolome kertaa piremmä sanan ja kiriaamia hurumykket enepi ku pohojalaane. Ilimankos pohojalaasia haukutahan lyhytsanaasiksi..jokei pirä paikkaansa. Mollaan säästävääsiä ja verpaalisesti virtaviivaasia. (Tääki o yks mum miälen oksa, ku oon yrittäny tulla toimehen mu kahrenlaiste kulttuurilliste sukujuurie kans. Juurikoktaili. Päältä moon iha tavalline, mutta ruutia sisältä, niinku Molotovviki oli)

En sunkaa mä pelekästää vallan erinomaane oo. Kuppikuntalaasta ja lappusilimäästä on kans kasvanu yksiks oksiks mun miälessä. Silloon, ku ihimisen reviiriä rökytään, tullaha liikaa komentooraamaan ja määrääleen, nin läpsähtää laput naamalle, jotta pois tiältä. Soon oikiastaan aikuusen merkki, jotta tunnustaa omat heikkouret ja rajapyykit.  Ittestään selevät asiat o vaan nii vaikia viärä käytäntöön. Oma sialun liotus ja istutus elämässä o kaksterääne miakka… taikka puukkoo. Jos oot tuntevaa tyyppiä, nii pahoon voi saara selekää. Ensisijaasesti tärkeetä o olla uskolline ja taati ittellensä, oman arkensa Tarzan.

Joskus kesääsin, Vapaurenpatsaalla jäätelöö syäressä, ku kesätuuli sattuu mukavasti helemoihi.. sitä jotenki lämpö saa suamut putoomaan silimiltä ja hoksaa jonku kylkimyyryysen* miähe ja rupiaa kattelee salaa. Ja iha huamaamatta käsi alakaa käyrä hiuspehkossa, niinku sitä ny muka sais pareeks…jouhipehkua!? Sitä muistaa taas asioota, jokkoon melekeen unohtanu. Tykään kyl jäätelöstä…

..mutta silti, siinä silimän, kären ja pähkäälyn yhteyres o kyl se pääjuuri ja verenottosuani. Sitä mun o paree vaalia.

(*Suom. Huom! Kylkimyyryyne miäs= soon sitä ku miäs o senoloone, jotta naise teköö miäli kyhnyttää se kylijes...ja tuloo molemmille semmone makneettine tuntemus..miäs luuloooo ittensä tosi komiaksi ja tärkiäks ja naine senku sorjistuu suveks.)

Jk. Yle tv 1. Kymmenen uutta käskyä. :” 1. Älä pelkää, 2. Pidä huoli perheestäsi, 3. Tee hyvin, 4. Kilpaile vastuullisesti, 5. Tunnista riippuvuutesi, 6. Ole avoin totuudelle,…”


 

1 kommentti . Avainsanat: Elämänhallinta, käsityöelämä, naiseus

Juurilla ja terveyden lähteellä

Lauantai 3.10.2009 klo 0:34 - mtu

”Hei! mihinkäs sä olet menossa?”, kysyn tutulta työväenopiston portaikossa. ”Terveysluennolle”, vastaa nainen. ”Jaa-ha, Et sitte tikkuamaan tullu?”, kysyn. ”Eee-enhän mä osaa…”

Hmmm? Niinpä! Vastaus on tuttu monen suusta. En osaa, eikä mulla ole välineitäkään.  Noh, sitähän varten ovat juuri kädentaidon kurssit: osaamisen opettelua ja välineissä opastamista. Mutta kynnys tarttua tilaisuuteen tai tulla kädentaidon kussille on korkea. ”Jotenkin” on kyllä luonnollista, että isoäidin opetukset lapasen neulomisesta ovat unohtuneet, mutta silti tuntuu ”nololta”, ettei ole perustaitoa pystynyt ylläpitämään.

Edellytykset käsityön aloittamiseen ehkä ajatellaan olevan liian teknisiä. ”Pitäisi olla puikot ja mistä osaan ostaa oikeaa lankaa?”, ”...kantapäätä en nyt ainakaan muista”. Ja kaikki ne äidin opettamat ”tämä-pitää-tehdä-näin” ja ”tuota-virhettä-ei-saa-tehdä” sekä ”toisin-tehden-on-väärin”-ohjeistukset jarruttavat uudestaan aloittamista pelon sekaisin tuntein. Ehkä jäänne käsityön kunnioituksesta on vielä syöpynyt isovanhempien muistoista mieleen ja sitä ei helpolla uskalla irrottautua työ-eetoksen kliseisestä leimasta käsityöhön kuuluvana.

Lankatyön aloittaminen on helppoa. Sen tarvikkeet kaikilla ovat olemassa. Lankatöiden ”juuret” eivät ole puikoissa, lankakerissä tai moderneissa luokkatiloissa, vaan paljon lähempänä ja syvemmällä. Niitä on vaikea havaita. Neulomiseen tarvitset (1.)täyden vatsan: kun nälkä on tyydytetty, pystyt keskittymään ja rauhoittumaan psyykkisiin tavoitteisiin. Neulomisessa on hyvä olla turvallinen ja levollinen paikka: (2.)mukava nojatuoli antaa langoittelijalle tukikohdan. Nojatuolin turvasta onjuurilla_muok.jpg suotuisa luoda muisti- ja mielikuvia eväiksi tulevalle työlle. Mielenmaisemat, lempivärit tai – aiheet pulpahtavat kuin sienet sateella, kun antaa (3.)luovuudelleen luvan. Arjessa luovuus on oikeastaan mielitekojen muistelemista, toivomusten istuttamista ja mahdollisuuksien vastaanottamista. Siis ”hyvään” pyrkimystä. Lopullisen tekemisen impulssin synnyttää (4.)rakas läheinen ihminen, jolle hyvän jakaminen on ilo. Käsityön tekeminen on melkoinen "terveysluento".

J. K. Juuret, Antti Tuisku.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Käsityökasvatus, välineet

Aurora

Perjantai 18.9.2009 klo 11:23 - mtu

Taito- ja taideaineiden harjoittamisen edellytykset ovat tasaisin väliajoin esillä mediassa. Opetussuunnitelman uudistukset saavat aina jokaisen oppiaineen opettajat kiivaasti puolustamaan oman substanssinsa tarpellisuutta. Perusopetuksessa taito- ja taideaineilla on kuitenkin varsin vakaa ja itseisarvoinen asema vuodesta toiseen, vaikka tuntimääristä väännetäänkin kättä. Sivistyssanoitetut mietinnöt, lausunnot ja raportit korostavat aineiden ja alojen tiedenäkemysten viimeisintä tutkimusta. Kannanotot, jotka julkisuuteen yltävät, viljelevät tietellisesti ilmaistuja termejä, kosiskeluna tiedeyhteisön diskursseihin. Käsityötiede nuorena tieteenalana tarvitsee ”nokka-naisia” näkyviin piireihin.

Käsityökasvatuksen ”taistelutanner” on kuitenkin laajempi kuin julkisuuden horisontissa näkyvä ”jäävuoren huippu”. ”Näkymätön”, pinnan alla on upottavaa suota saappaan täydeltä. Perusopetuksen ulkopuolinen kasvatus ja sivistystyö, sekä toisen asteen oppilaitokset ovat pullollaan sarkaa käsityökasvattaja-uudisraivaajien kuokkia: uusien kädentaitajien valloittamista ja mahdollisuuksien kartoittamista, käsityötaidon tuottamien kvalifikaatioiden hyödyntämistä. Tämän maiseman: itseohjautuvan, elinikäisen- ja vapaaehtoisen koulutuksen kentän ja harrastustoiminnan on kilpailtava monen muun markkinahenkisesti tarjotun huvituksen kanssa, joka vuosi uudelleen. Näillä foorumeilla on lukukausittain pystyttävä luomaan taito- ja taideaineille oikeutus ja vakuutettava päättävä taho luovan tekemisen hyvinvointia tuottavasta vaikutuksesta. Näillä työmailla oppilas on "asiakas" ja palvelua tahtova yksilö omine tarpeineen. Näissä horisonteissa tarvitaan erähenkeä, navigointia ja kielitaitoa.

Toimiminen käsityökasvattajana ”perusopetuksen ops:n turvavyöhykkeen” ulkopuoleella edellyttää paitsi oman alan laajaa ymmärtämystä ja osaamista, myös suuren suuria korvia ja taipuisaa vartta. Jotta käsityökasvatukselle avautuisi uusia valloitettuja sieluja ja maaperää myllätä, on kuunneltava ja hartaasti. Kasvattajan on taivuttava asiakkaan puoleen ja viereen kuulemaan orastavaa tekijää. Käsityökasvattajan on ”rämmittävä” muiden alojen perusteita ja toimintatapoja ja vaellettava niiden retkeilijöiden mukana, joiden seuraan ja kumppaniksi mielimme. Vaaditaan mielen rohkeutta ja muuntautumiskykyä olla hiljaa ja kuunnella, mitä ”hyvää ja kaunista” muilla on tarjota: muilla oppiaineilla, aloilla, koulutusasteilla, tiedekunnilla. On opeteltava sitä kieltä, jota ”käsityöttömät” puhuvat ja antauduttava vuorovaikutukselle alaiseksi. Ja kun aika on kypsä, on pystyttävä tarjoamaan omaa ammattitaitoa ja käsityötaidon osaamista oikeassa mitassa ja "kipossa".

Käsityökasvatuksen ”ei-kenenkään”-mailla on taipaletta tarjolla. Käsityön lukiodiplomin kehittäjillä on hatunnostonarvoinen taival jo tarvottuna. Samankaltaista kehittelytyötä olisi rutkasti tehtävänä. Kädentaitojen uudemmat näkökulmat hyvinvointipalvelijen osana on yksi polku. Yksityistämistä suosiva työllisyyspolitiikka avaa taitavalle töitä uusissa hoitolaitoksissa ja tuetuissa asumismuodoissa. Sosiaalipolittiset laitosten ”autioittamispyrkimukset” suovat puolestaa myös kädentaitajille pohtimista vertaistukitoiminnassa. Ne konkreettiset ”löydöt” vaativat arkeen  kumartumista ja elävien kosketuspintojen löytämistä. Eränkävijöitä elävään elämään.

Lähestymistä kaipaa kipeästi myös yksittäinen ihminen (lue: oppilas, opiskelija, oppija, asiakas, potilas, kuntoutuja, jne.) Varren notkeutta, mielen malttia ja ”kansankieltä” ei opeteta yliopistoissa. Niitä kuitenkin tarvitaan ensisijassa, kun käsityökasvattaja kohtaa uuden ”löydöksen”, oikean kultahipun, joka pelon ja uteliaisuuden –sekaisin tuntein rohkaistuu ohjauksen äärelle, valuttamaan luovuuttaan käsillään. ”Tekemisen valo”, Aurora on siinä vaskoolin reunalla. Jotta Aurora (=auta tekijää alkuun, rohkaise kokeilemaan, rakenna osallistumiselle mahdollisuuksia) nousisi, tarvitaan työn tekemistä. Aurora vaatii kärsivällisyyttä ja myönteistä, hyväksyvää ilmapiiriä. Aurora tarvitsee selkeää, kansankielistä puhetta ja suomalaista ohjeistusta. Aurora toivoo sormien läpi katsomista haasteellisissa yksityiskohdissa ja hyväksyntää epäonnessa. Aurora kaipaa tukea uusissa yrityksissä ja myötäelämistä onnistumisissa. Auroraa on uskallettava katsoa suoraan silmiin ja istuuduttava vierelle, tekemään vertaisena. Aurora kaipaa tavallista ihmistä ihmiselle.

J.K. "Aurora", Mikko Kuustonen. 

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Käsityökasvatus

Tulevan talven lapaset lepäävät laitumella

Tiistai 30.6.2009 klo 18:45 - mtu

Kesä on helppo. Kesä on mustavalkoinen ja yksinkertainen. Kesä on lammas.  

Naisen perinteen ketjua ei ole helppo jatkaa. Itsestään selvää on voida sinisilmäisesti kieltäytyä anopin tarjoamasta mankelista uuteen kotiin. Enää ei omaatuntoa vaivaa, vaikka nukkuisi ryppyisillä lakanoilla, joiden sileät unet ovat edesmennen Säterin kehittelemiä. Siloiset muuntokuidut armahtavat nykynaiset. Verhoja vaihdetaan fiiliksen, ei vuodenajan mukaan. Ikkunoiden pesu tulkitaan ”Minä-itse”-kehittämis-projektin symboliksi, ei puhtauden perinteeksi.

 

Talvi on hankala. Talvi tukehtuu rutiineihin. Talvi on susi.

 

 Talvella tutustutetaan harmaan kaikkin sävyihin ja ruskeaan. Talvella tarkkaillaan verenpainetta ja talousuutisia. Kiire on kaikkien kaveri ja kaveria ei jätetä. Ihmiset ovat talvehtivia, susia toisilleen. Verotus velvoittaa ja välinpitämättömyys veloittaa tekokuiduista hävyttömän vähän!   

 

Eikö vuodenaikojen maisemaa voisi hiukan laveerata, meleerata tai neuloa sujuvia lyhennettyjä kerroksia, jotta kesän reunasta olisi helpompi jatkaa? Mukava, lempeä, lämpöinen lampainen vuosi. Vuosi ilman sarvia ja hampaita: toipilaana tiukasta piposta nautittava liemiruokaa ja itsekehuja. Nauttimista matalalla sykkeellä, filamenttina katkeamatta. Kehrätä kuituja Muusalle, karstata armollista mieltä itselle, itsestä naisena, muodostella malleja mielessä ja suukotella silmukoita sanattomiksi viesteiksi tuleviksin perinteiksi.

 

Voisi olla tuleva talvi toivotumpi levänneet lapaset käsissä. Suden ja lampaan vuosissa.   

 

J.k. –”Nuttu”, Mirjam Lohi,( 2008. Otava) tarjoaa neulotuille ja kudotuille naisten sieluille tervetullutta tuuletusta ja lyyristä ilottelua.

 

- Oikeita lepääviä lampaita löytää Raippaluodosta, Vaasan lähettyviltä, Mustasaaresta. ”Villivillan tuvan”, lampaiden villasta kehrättyä saaristolaisvillalankaa on tarjolla mm. Ekosopissa. 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Elämänhallinta, käsityöelämä, naiseus

Kuka pelkää mrs. Nobody:a?

Maanantai 15.6.2009 klo 14:06 - mtu

“Kuu-kaa pel-kää Mus-…(eiku) Afr…? (eiku). hetkinen!... kehitysmaan? kolmannen maanosan? globaalin? Ei: jätetään adjektiivit, kansallisuudet, kansalaisuudet ja sosioekonomiset määreet pois. Noh: ”Kuu-kaa pel-kää …miestä”?..ei: henkilöä? valtaapitävää sukupuolta? Ei hetkinen!? Jätetään sukupuoli ja yhteiskunnalliset arvostuksen diskriminaatiot pois. ”Kuu-kaa pel-kää ei-mistään-kotoisin-olevaa-subjektia?” Hei! …ei leikitä enää, se on nii vaikeeta…

 

Asiat ”katoavat”: avaimet unohtuvat eteisen pöydälle, keski-ikäistyvät futarit ja himokuntoilijat menettävät jalkojensa kantavuutta, lahjaruusut lakastuvat ja kollageenivoide loppuu vanhenevan purkista. Aika muuttaa asioiden ja tapahtumien merkityksiä niin, että todellisuuden muoto on erinäköinen eri aikoina. Se, joka on lapsena hippastellut ”Kuka pelkää Mustaa miestä”, ei todennäköisesti leikkiessään silloin kokenut sisäistä, eettistä ristiriitaa todellisuuden/elämän ilmaisuista. Sitä leikittiin vaan ja tunteella. Nyt (muka)aikuisena sosiaaliset sitoumukset ja yhteiskunnalliset velvoitteet puristavat pärjäämisen eetokseen, ei leikille ole aikaa.

 

 Vai? Leikittäiskö sittenki. Leikiks mun kaa?  Noh…siis mitä se sitten on, (ellei leikkiä) kun aikuiset ihmiset(lue: rationaaliset yksilöt)lataavat visuaalisia ja verbaalisia välähdyksiä ”eletystä elämästään”, tapaamistaan toisista ihmisistä tai fiksaamistaan image-profiileistaan virtuaalitodellisuuden ”naamakirjoihin”? Menneen todellisuuden dokumentointi – elämisen vahvojen aikojen esittely – ”niin kuin minä sen muistan” –arki: mitäs muuta se on kuin leikin konstruktioita teknisten proteesien avulla. Tulevia tapahtumia tai persoonien kohtaloa voi toki yrittää muotoilla, testata tai arvioida, mutta kukaan ei tiedä huomisesta. Mutta vielä kauheampaa olisi olla mrs Nobody.  

 

Lapsuuden leikkien mukana, ns.”katoavaa kansanperinnettä” ovat monet asiat, esineet ja niihin liittyvät toiminnot: tarjottimien kannattimet, pannunmyssyt, esiliinat, kirjoituskoneet, levysoittimet, maitokannut ja kärpäspaperit. Varsinainen ”kadottamisen ja päättymisten Ihmemaa” on käsityö. Ilmiö sinänsä on pinnistellyt vuosikymmeniä: välillä henkitoreissaan ja välillä uutta elintilaa raivaten länsimaisessa elämisen kulttuureissa. Materiaalisissa artefakteissa, esineissä ja tuotteissa katoamisen ja myös luomisen problematiikka kuuluu käsillä tehtävän työn ”mestarinäytteisiin”.

Ompelun ja neulomisen ydin on tämä eksistentiaalinen paradigma (;D )”Miten työ aloitetaan/ luodaan/ pohjustetaan? ja miten työ lopetetaan/ päätellään/ viimeistellään? ” Suurin osa perinteisistä, teknisistä ja tuotannollisista ratkaisuista keskittyvät käytännössä siihen, miten Kaikki aloitetaan ja lopetetaan: Miten aloitetaan neuleen silmukat? miten silmukoita lisätään? kavennetaan?..päätellään?..entä mitä eroa on silmukan päättelemisessä oikeassa reunassa verrattuna vasempaan reunaan? Miten neuletta ”lopetetaan” napinläven/ pääntien/ kädentien kohdalla? Millainen ”kankaan lopetus”(=päärme) muodostetaan napinläpeen/pääntielle/kädentielle?..entä päärme puseroon, hameeseen, housuihin? miten päärmäys tehdään puuvilla?/villa?/silkkikankalle? Miksi suomalaisen, historiallisen kansanpukeutumisen ”huippuinnovaatioita” ovat karjalaiset Rekkopaidat ja Nyytinkipitsit?...länsisuomalaiset Fransupitsit ja Tykkimyssyt? Siksi, että ne kaikki tavoittelivat materian(=kankaan, elämän) kunnialliseen, eettiseen ja esteettiseen aloittamisiin ja lopettamisiin!

 

Kun katselee ”pohjoismaisen vaateketjun päärmäämättömiä tuotteita”, havaitsee helposti, että selvät aloitukset ja lopetukset eivät ole muotia. Katoaminen on siis OUT, jonka seurauksena on kolikon toinen puoli: esillä oleminen ja tavoitettavuus ovat IN! Huomattava olisi se, että tuo todellisuus on nähtävissä, rakennettavissa ja brändättävissä. Se, joka ”aikuisten oikeesti” tapahtuu, ei ole hallittavissa tai konstruoitavissa missään tajunnallisessa taajuudessa. Tietokone rykäisee tasaisin väliajoin naamakirjankin ”tiedostot synkrooniin”. Elävä elämä on kokoajan de-synkronissa. Mieti ja yritä nähdä – mutta älä katso peiliin!

 

  Kesä on ”katoamisten aikaa” mut leikiks viä mun kaa?

 

 

J.K. - ”Katoamisen estetiikka”, Paul Virillo(alk.1980.suom.1994.Gaudeamus )ei ole kevyttä kesälukemista, mutta mehukasta ajatuspolttoainetta kyllä. Sen sijaan…- mennestä todellisuudesta Ultra Bra:n ”Poika vuoden takaa” (Vesireittejä, 2000, Johanna kustannus) kertoo varsin kesään sopivia, de-synkronisoituja juttuja. 

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: käsityökasvatus, elämänhallinta, facebook

Äireen kärestä

Lauantai 9.5.2009 klo 19:16 - mtu

Soli tiämmä järijestetty tämä sare ennen äireenpäivää. Taivas näemmä äänestää kulutusjuhulia vastaha. Toisesta kulumasta tiiraaltuna:  luanto-äiree pesöö nassuansa hianoksi fröökynäksi. Som paree ny rauhoottua yrinkysymyksen äärelle ja pistää suu muikiaksi ajattelemise merkiks.

Son yks kurontavirma Suames, ku sanoo rehevää, jotta ”ihimise ja maaliman välihi tarttoo jotaki pehemiää”…ja solis ny muka heirä liinaanen tuate. Moon sitä miältä, jotta noon vääräs ja moon oikias, ku meinaan Äireen kuuluva siihe toimehe parahitte.

Sitei oo monikaa äiree, ennenku riiuureissun tarkootuksen (taikka erehryksen) seuraamus alakaa potkia tupaa naise syrämmen ääres, sisuskaluus. Muutamien leuhkie ja löyhkäävie kuukiertoje jäläkee, naine honaa olevansa se ”entine hemaaseva likka”. Viimmestänsä sen rakkauren herelmän rääkäästessä, torellisuus o selvää ku pläkkipelti. Siinei synnykkää yhtä tyätä ilimoolle, vaa kaks uutta tointa: lapsen ja äireen.

Äkkiseltää tuumaalis, jotta nuaki hommat o teknolookine vallakumous vääntäny helepommaks. Sitä ku äireen ja lapsen pestit o pirempiaikaasia. Lama ja talourelline persnetto niittäki ajoottain vaivaa, mutta irtisanomissuaja o elinikääne molemmi päi. Äireen homma o aina ollu käsityätä ja tuloo aina olemaa. O-ha sitä värkätty kaikemmaliman pesukonehia kipoolle, vaattehille ja Turuus jopa puuloorille, mut e-hä tua äireen miäli kestääs pistää kurapyllyä vesimyllyhy pyärimää. Äiren kärellä son tartuttava kakaran tuatoksii, hualimatta mitä päästä noon kotoosi. Mikkää hevooset nei pirättele äireetä poissa lastentarha juhulasta taikka muista trysköistä, johona piltti pyärii. Ylypiää sitä paisuu äireen syrän kattellessa näytelmää, jossa kakara kuusena möllöttää itteteheryssä havuverhoossa. Siino kotiteollista yrittäjyyttä parahultaasesti.

Käret noon tärkiää polokupyärällä tyyräämisessäki. Son sellaanen taito, ku kuvaannollisesti näyttää poikaasen enimmääseltä irroottautumiselta korostansa. Äireestä son kauhiaa ja ihanaa, ku kakara metrinpätkän pyäräälöö omin päin. Piltti pakkaa oleen moisesta huriastelusta nii tohkeissaan, jotta unohtaa pitää käret ratis…ja piantareelle muksakruksen jäläkee äireetä taas tarvitaha.Koulutiälle sitä sitte joutuu lapsensa taluuttaan kärestä pitäen. Viimmeeset vilikutukset koulu porstuassa tehtäköö aina, piru viä, kärellä. Tekstiviästillä tuastaa jäis kylymät muistit kumpaasellekki. Ku se tärkiä laumajohtaja, luakanvalvoja o tunnistettu, sille annetaha käsi-päivää. Ku joukos o asiaa, tyrkätää kättä ylähä. Aina ku, tarvitahan ”kättäpirempää”, siinon jo ilikiä meiniki. Niinollen paree on pirättäytyä askareis, johona o palikat ”omis käsis”(…vaikka jurvalaasille voi antaa ottaa muutaman tyäkalunki. Noon niin käteviä!)

Rääkymistä ja porua pakkaa äireen hommassa oleen palijo. Millo o laps polovet ruvella, millo leikkukalu hukas. Sitä mukaa ku laps kasvaa, konhotukset pakkaa kasvaamaa kans. Ikää ei äiren käret oo joute. Äireen käret ne kruppaa kolttua, leipaasee myyjäisnisut, paijaa poies syränsuruja, koriaa läksyräknäyksiä, pumppaa pyäränkummia, parsii pelipaitaa ja naputteloo tiatokonehe lukkuja. Rakkautta ja rankaasuja o äireen käret täynnä.

Äireen käret o peli, jotei koskaa masiinoilla korvata. Äireen käret o suaras yhteyres siihe syrämmee, josson alakujaan kylyvetty toive omasta piltistä. Äireen (sen entisen hemaasevan likan) käret noon tarttunu sen henuusen poijan kätehe, jonka son valinnu vastamäjeksensä. Suhtehen tyästäminen o melekolailla käsityätä alusta loppuhun asti: pussaamista, paijaamista, paukahuttamista pöytähä, parantamista ja hyvänä pitämistä. Äireen käret noon "ne pehemiät", jokka ihimisen laps tarvittoo maalimaa vastahan. (mtu 9. 5. 09)

Kaikiille maaliman rautaasille äireille Lykkyä!

"Nothing Else Matters", Metallica.

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Äitienpäivä, käsityökasvatus

Merkittävä teko

Sunnuntai 26.4.2009 klo 13:44 - mtu

Suurkansallisten yhtiöiden, avoimien markkinoiden ja brändättyjen hyödykkeiden aikana, ”pienen ihmisen” tekeminen vaikuttaa ”tuuleen huutamiselta”. Kapitalismin koukun nielaisseena länsivaltioissa vannotaan yksilönvapauden ja –oikeuksien nimeen. Tarpeita tuotetaan tuotteiden menekin takaamiseksi. On syntynyt (ja markkinoitu) uhkakuva luonnon pettämisestä, radikaalista ilmastonmuutoksesta, joka heikentäisi ihmisen tuotanto- ja kulutusmahdollisuuksia. Vision vastuu vieritetään yksilön harteille tai tarkemmin jaloille, kun ”brändätty tavoite” kuulustelee: ”millainen jalanjälki Sinusta jää?” Vastuu yksilönä olemisesta alkaakin tuntua kovin raskaalta, kun tekojemme seuraukset asetetaan vastakkain luonnon hyvinvoinnin kanssa.

Pienestä ihmisestä se ekologisen jäljen tarkastelu on aloitettava. ”Pieni ihminen” ei tarkoita fyysistä ominaisuutta tai lasta vaan henkisesti ja psyykkisesti omien resurssien ja vaikuttamisen mahdollisuuksien tunnustamista. Symbolisesti ilmaistuna (ja markkinoituna) ekologinen jalanjälki syntyy tekemisestä, siis teoista. Oman elämäntavan pilkkominen erillisiksi, tarkasteltaviksi teoiksi on ehkä helpottava tapa punnita omien valintojen ja arvojen tarpeellisuutta. Useimmissa teoissa on erotettavissa tekeminen(=prosessi) ja tekemisen tuotos (=produkti). Näihin tekemisen osiin voidaan vielä kohdistaa tarkastelukysymyksiä: miten? miksi ja milloin? Näihin tekemisen perusteluihin vastauksia pohtiessa, on oleellista yksilön kannalta selvittää, ovatko ratkaisut lähtöisin omasta tarpeesta. Kosketus omaan itseensä ja tekoihin on lähin yhteys luontoon.

Itse pohditut psyykkiset ja fyysiset teot ovat merkittäviä. Oman itsen avulla koetut ja työstetyt elämän tavat ovat niitä ”punaisen langan” pätkiä, joita seuraamalla tavoitamme omaa, todellista kokoamme ja jälkeämme. Toisten tekemisten ”helppo arvostelu” lientyy, kun maltamme siivilöidä omia tekemisiämme ja niiden tuotoksia.

Käsillä tekeminen on merkittävä teko. Käsityö on merkittävä. Tänä teollisena, konetuotannon ja virtuaaliviestinnän aikana, itse kosketeltu, kokeiltu, oivallettu ja työstetty käsityö on enemmän kuin välitön, näkyvä tuotos. Käsin tekeminen synnyttää valtavan määrän tekemisen teknisiä harjoituksia, ajatusten ja ideoiden valintaa, tarvekokonaisuuden hamottamista, laadun ja määrän suhteuttamista ja materiaalin ominaisuuksien oivaltamista. Käsityötä tehtäessä ilmentyvät elämisen arvot ja pyrkimys lähelle luontoa. Käsillä työstetty tuotos on kannanotto ajan käyttämisestä. Käsityön tekeminen on ajan ottamista inhimilliselle kasvamiselle. Käsityö on askel luontoon, ei pois luonnosta. (mtu 26. 4. 09)

 Jälki-jälki(??): Pieni ja hento ote , Anna Puustjärvi.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Käsityö, käsillä tekeminen

Pää pokkarina vai Tuonelan virrassa?

Sunnuntai 5.4.2009 klo 14:32 - mtu

Taskukirja l. pokkari edustaa kaupunkikulttuurin kompaktia tuotosta. Pokkari on pieni ja pehmytkantinen, alkuperäisen kirjallisen painoksen varjokuva. Siinä, missä kovakantisesta, arvokkaasta kirjasta nautitaan nojatuolin hoivissa, kenties viinilasillisen kera, kulkee pokkari  ruuhkaisissa busseissa matkalla työ-tantereille. Virkalaukun sisältönä pokkari on kuin ”muistutus muustakin elämästä”.

Pieni pyrähdysmatka viime viikolla pääkaupunkiimme oli elämysreissu taiteen ja käsityön äärelle. Parin päivän visiitin kohokohta oli käynti Ateneumissa Kalevala näyttelyssä. Tunnelma ja nykytaiteilijoiden näkemykset kansalliseeppoksemme otteista olivat vaikuttavia ja elähdyttäviä. Tulkintojen kirjo osoitti jälleen runsaan kertomuksen elinvoimaisuuden ajasta riippumatta. Niin merkityksellistä näyttelyä ja elämystä on vaikea pukea kirjaimilla ilmaistavaksi. Kalevala-näyttely on itse koettava. Nautittavan näyttelykokemuksen Ateneumissa päätti piipahdus museomyymälään. Muutaman muiston runsaasta valikoimasta blokattuani hamusin matkamuistokseni kassalta pokkari-Kalevalan. Melkoisen kontrastin synnyttää tuo nykyaikainen muoto Kalevalan sisällölliseen merkitysten järkäleeseen. Eipä taida olla juurikaan mainittavaa teosta, jota ei olisi paketoitu ja tiivistetty nykyelämisen kiihkeään tahtiin sopivaksi.

Näinä taloudellisesti heikkoina aikoina työ alkaa muistuttaa entistä enemmän ”taistelu-kenttää”. Työn tekemisestä kehkeytyy selviytymispuuhastelua. Tehokkuusvelvoitteet ja kilpailukykyisyyden metsästäminen tuottavat lukuisia hierakkisia toimintakäytäntöjä, virallisia (usein sähköisiä) dokumentointi- ja raportointitapoja. Niiden suorituspaineissa jää työn tekemisen mielekkyys jalkoihin. Sitoutuminen tehtäviin on myrkkyä onnistumisenkokemuksille. Työkavereista tulee taisteluvastustajia. Pitkällä työkokemuksella tai asiantuntijuudella ei tunnu olevan arvoa puupennin/euron vertaa. Työtehtävän toimittamiseen on mahdotonta käyttää omaa taitokapasiteettiaan kunnolla. Työpanos ja Pää painuu pokkariksi.

Kalevalaa useaan otteeseen lukeneena ja sen symboliikkaan hurmaantuneena, suosittelisin firmojen ja työyhteisöjen kriisipalavereihin hiukka Kalevana tutkiskelua jyrkkien tuotantotaulukkojen tuijottelun sijasta. Kansalliseepoksemme henkilörepertuaari antaisi vänkää pohjaa suomalaisista yhteisöistä henkilöstöpoliitiikan tueksi. Kirjavat persoona-arkkityypit voisivat olla vertailtavissa miltei jokaisen työpaikan työntekijäprofiileihin. Kuka teidän firmassa on hirmuinen ja vallanhaluinen Pohjan-akka? Entä kuka muistuttaa ”päätöntä matkarakastaja” Lemminkäistä Tuonelanjoessa? ...taikka kuka tunnustaa mielivänsä ainakin katseillaan kaikentaitavaa Virkamies-Väinöä? (mtu 5. 4.09)

Jälkilauluja:-Ateneum, Kalevala-näyttely 27. 2. – 9.8. 2009.-Juurevaa tunnelmaa aistittavissa myös Rajattoman Unplugged-kiertueen esityksissä.(Viimeksi lauantaina Vaasassa 4. 4.09). Hukaisevaa. ”Ikävöi, ihminen”

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Elämänhallinta, Kalevala-näyttely, käsityö

Karvanoppien kiillotusta

Sunnuntai 22.3.2009 klo 11:19 - mtu

Paljon on aatetta ja kansanedustajia virrannut siitä, kun nyt toimessaoleva opettajasukupolvi on itse ollut ammattiinsa ja työhön suuntautumassa. Omakohtaisella kasarimeningillä ”hikipingot” ohjattiin lukioon ja yliopistoon ja ”ne muut pökättiin amikseen.” Tänään, jo toista lamakautta myöhemmin, suunta on toinen. Nyt on sekä työntöä että vetoa ammattiin kouluttaututumiseen perusopetuksen jälkeen.

Ammattitaidon vuosittainen taitokatsastus, Taitaja-kisat ovat käsillä. Tänä vuonna ne järjestetään Vaasassa 25. – 27. 3. Botniahallissa. Ammattitaidon ja –koulutuksen täydellinen, kahdenvuosikymmenen kestänyt ”kasvojen pesu, imagon kohotus” on tuottanut ammatilliselle koulutukselle ansaitsemaansa arvostusta. Arvostuksen yhtenä osoituksena ovat juuri Taitaja-kisat ja niiden uudelleen käyttöönottama ideologia ”oppipoika-kisälli-mestari”-ajattelusta taidon kartuttamisessa. Ammattiin koulutus on suora ja konkreettinen keino nuorille päästä kouriintuntuvasti kiinni ”aikuisten oikeisiin töihin”, vastuunottamisen maailmaan.

Kun kisoihin on aikaa -3 päivää, ”ilmassa on Suuren urheilujuhlan tuntua”. Vauhtia ja oppia ollaan opettajissa oltu hakemassa jo vuosi sitten Espoon järjestelyistä. Kilpailualuetta olemme oman lajin osalta suunniteltu ja valmisteltu opiskelijoiden kanssa tammikuusta alkaen. Lajin vastuuhenkilöitä ja tuomareita on rekrytoitu työelämästä ja samalla leivottu kontakteja uusiin kumppaneihin. Suuri urheiluhalli on viikossa kuskattu, kannettu, rakennettu, maalattu ja fiksattu monialaiseksi ammattitarjottimeksi. Toimijoiden keltaisia edustusvaatteita on sovitettu ja entisaikain amislaisten symboliset ”kisa-talismaanit” = karvanopat on kiillotettu. Taitaja-kisat ovat mainio ”mahdollisuuksien tori” nuorille näyttää taitojaan ja nuorempien tulla tarkistamaan tulevaisuuden haaveitaan.

Konkreetinen, näkyvän työn tekeminen on parasta lääkettä aikuistumisen kuoppaisella tiellä kompastelevien nuorille. Käsillä tehdyn työn viisautta on suomalaisessa kulttuurissa pönkitetty jo koululaitosjärjestelmän perustamisesta lähtien. Uno Cygnaeus fiilatessaan koululaitokselle curriculumia, lukusuunnitelmaa, sijoitti ”Työkasvatuksen” keskeiselle sijalle kasvavan sukupolven sivistystyötä. Sittemmin käsityön, tekstiili-teknisentyön –nimityksiä kantaneella oppiaineella on ollut vaihteleva jalansija kasvatusaatteen muutosmyrskyissä. Eikä tuuli näytä laantuvan.

Ammattikoulutuksen kasvava tarve Suomessa asettaa käytännön- ja kädentaidot jälleen kovaan kurssiin. Ammattiin kasvattamisessa on oleellista TAITO. Sekä opettajan, työelämän ammattilaisen että opiskelijan on tavoiteltava, harjoiteltava ja toteutettava taitoa tietyn alan ammatissa. Se merkitsee kognitiivisen tietämisen ja toiminnallisen taitamisen yhteensoveltamista käytännön tilanteessa. Se, mikä taito kulloinkin on ”käypää valuuttaa” kullakin alalla, riippuu talouden tilasta ja alueen työllistävistä elinkeinoista. Ammattitaidon kasvatuksessa on pysyvää opetettavaa sisältöä ongelmanratkaisukyky ja viestintätaidot sopivassa sopassa yrittäjyyden kanssa. Taito- ja taideaineiden tuottaman osaamisen tarve ei pääty perusopetukseen.

Työn tekeminen on enemmän ”muodikasta” nyt kuin viimevuosikymmenen laman turruttamille nuorille. Ammattikoulutuksella rakennetaan vahvasti nuoren identiteettiä. Ammattitaidon ja -koulutuksen omaava nuori ”on jo Jotakin”. Ammattitaito kasvattaa ihmiselle ”siivet lentää”.(mtu 22. 3. 09)  

 

Jälkilento:on ..pääsee hyvään vauhtiin ”Lift”:illä (Poets of the fall.) 

-Taitaja-kisat Vaasassa 25. – 27. 09.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Ammattikasvatus, kädentaidot, käsityö

Kasvata kauneutta

Lauantai 14.3.2009 klo 11:54 - mtu

Talvensekä taittuu, kevät keikkuen tulevi. Sanotaan, että ”Kauneus on katoavaista, liha ikuista”. Totuus taitaa olla päinvastoin. Kauneutta kaipaa jokainen.

Mood Board on suunnittelijoiden työväline ja kommunikoinnin keino. Sen avulla tekijä kartoittaa kohdettaan, rajaa vaihtoehtoja ja tyylittelee tutkimansa.  Mood Boardissa suunnittelija visualisoi ajatuksensa tuotteen tai tilan muodosta, väristä, materiaalista ja kohderyhmästä. Kootut asiat ohjaavat ensin tekijäsuunnittelijaa, mutta visualisointu sisällön kitetyttäminen auttaa työn tilaajaa tai asiakasta mieltämään kehitettyä ideaa. Mood Board voi olla paperikuvista leikattu ja liimattu kollaasi kansien välissä. Se voi olla sähköisessä muodossa virtaava tietokoneohjelmalle ”copy-paste”:tty tiedosto osio tai jollakin muuta työtekniikkaa tai -materiaalia hyödynnetty kooste.

Mood Boad työskentelytapaa voisi käyttää myös arjessa jokainen ”maijameikäläinen”. Se voisi olla kätevä tee-se-itse rentoutumisen ja virkistäytymisen ”jumppapatja”. Kirja Kauneudesta. KK olisi halpaa henkireikä arjen työkiireeseen ja velvoitteiden viidakon sekoboltsi-fiilareihin. Kirja Kauneudesta voisi olla jokaisen omia kokemuksia ja muistoja kauniista ja hyvää mieltä tuottavista asioista, omaan malliin ja makuun.

Oma kauneuden Mood Boardini voisi olla pellavakankaalla päällystetty, sidottu päiväkirja. Ensimmäisellä sivulla olisi itseottama valokuva maalaismaisemasta, keväthangilla pilkottavista pajunkissoista vasten sinitaivasta. Kuvasta välittyvä häikäisevä valo tuo mieleeni kevätvuodenajan uusiutuneen voiman. Seuraavalla aukeamalla olisi paperikopio Schjerfbeckin maalauksesta ”Työläisnainen”(1903-05. Kirjasta ”Kohtaamisia”.2004. Wsoy). Kuvan rauhoittava viivasomittelu kaaren ja suorakulman yhdistämisestä on kauniin tasapainoinen ja naisen voipuneet kasvot luovat raukean tunnelman. Kauneuden Kirjan seuraavalla sivulla olisi palanen valkeasta puuvillapellavakankaasta, josta olen aikoinani käsin ommellut ja ristipistoilla kirjaillut lapseni ristiäismekon. Harjoitustilkussa punainen lanka tavoittelee karjalaisen kirjontaperinteen ”Elämänpuu” aihetta. Malli muistuttaa sukujuurista.  

 Kauneuden Kirjani jatkuu kuvalla ”Lemminkäisen äidistä, Kallen-Gallelan Kalevala-aiheisten kuvien sarjasta (1879, Ateneum)). Onkohan mitään toista niin riipaisevaa, mutta toivorikasta kuvausta äidinrakkauden kaikkivoipaisesta mahdista, kuin tuo kuva? Tummanpuhuvasta, synkeästä väristään ja symboliikastaan huolimatta, kuva valaa uskoa hyvän ja kauniin kasvattamiseen. Seuraavan aukeamalla tarjoutuu muistoja hyvistä ystävistä ja ihmissuhteiden arvaamattomuudesta: ohranjyvistä muotoiltu sommitelma vihertävälle vohvelikankaalle ja pala virkattua lakanapitsiä.

Pieni Kauneuden Kirja tulisi olla kaikessa arjen askareissa mukana: essun taskussa, toimistopöydällä ja attaseasalkussa. Jokaisen omat kauniit asiat kulkisivat velvoitteiden ja vastuun kantamisen rinnalla. Vilustumisen lääkkeeksi tulisi sairastuneelle huolehtia lämmintä juotavaa, lepoa ja Kauneuden Kirjaa. Vanhukselle palvelutaloon tuliaiseksi voisi viedä muistelun auttamiseksi Kauneuden Kirja luonnosta tai lapsenlapsista. Ystävälle lahjaksi voisi kääriä pakettiin kokoelma yhteisistä hauskoista hetkistä ja metkuista. Kauneuden kasvattamisen mahdollisuudesta tulisi lisätä pykälä ”Jokamiehenoikeuksiin”. Kauneus on ikuista, ihminen katovaa: älä ihminen kadota kauneutta. mtu 14. 3. 09.

Kaunista jälkeä tarjoavat:Lara Fabian, ”Adagio”.

Kaunis "way of life," www.lyckoboda.fi

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Tekstiilisuunnittelu, käsityö, elämänhallinta

Älyllistä langottelua

Sunnuntai 8.2.2009 klo 16:46 - mtu

”Pitkiä pellavia, hienoja hamppuja..” lueteltiin ennen laskiaisena suomalaisessa pirtissä taikoja hyvän sadon toivossa. Pitkät pellavat takasivat mainiot kuidut ja vahvat langat. Viljaisa pellavasato tiesi lankaisaa l. työteliästä vuotta taloon. ”Lanka-lykky” merkitsi kirjaimellisesti materiaalivarantoa. Sittemmin on lanka taipunut ihmisten mielessä ja kielessä moneen: tekniikkaan, muotoon, termiin ja symboliikkaan.

Katri-Helenaa laulattivat 60-luvulla puhelinlangat. Silloin lankaviritykset tolppien varassa teiden ja katujen varsilla ilmensivät modernin maailman ensiaskelia Suomessa. Lankapuhelimet alkoivat yleistyä yksityiskodeissa 70-luvun alussa. Niin tärkeä tuo lankavekotin oli, että koulussakin opeteltiin kansalaistaidon tunneilla kohteliaita fraaseja lankaluuriin vastauksiksi. Faxin näkymätön viestintä 80-luvulla ihmetytti. Tietokoneellisen vallankumouksen jäljiltä 2000-lukuinen langaton viestiminen ja tiedonsiirto ovat ihan peace of cake. Kummallista kyllä: monenmoisten kodinkoneiden rynnistys koteihin ja pitkällekehittynyt langaton tekniikka on aiheuttanut virtajohtomeren tyrskimään olohuoneisiimme. Kun tekniikka tyrkyttää jotakin erinomaista ominaisuutta, tarvitaan lisää teknisiä laitteita niitä hyödyntämään. Suomi lepää langoilla.

Lanka muotona on käytännöllinen. Kynttilän sisään valetaan sydänlanka. Ilotulitusten ja rakettien räjähtämisen mahdollistavat sytytyslangat. Naisihanteena paparazzien hätyyttämänä koikkelehtivat langanlaihat mallit. Yritysjohtajilta vaaditaan monia taitoja talouspolitiikan ymmärtämyksestä sosiaalisiin vuorovaikutustaitoihin ja tuotannon kaikki ”langat on oltava hänen käsissään”. Kirjailijan, teatteriohjaajan ja opettajan on suunniteltava työnsä siten, että vastaanottajille selviää asian ydin, ”punainen lanka”.

Tekniikkana langalla on oma itseisarvoinen asemansa eri materiaalien jalostamisessa. Lankatekniikat tekstiilitiedon osana ovat oleellisia suomalaisessa kansanperinteessä. Neulominen ja virkkaaminen tekstiilimateriaalin hyödyntämisenä ovat vertaansa vailla joustavan ja saumattoman vaatteen valmistuksessa. Ihmisvartaloon muovautuvan ominaisuutensa ansiosta lankatekniikalla valmistetut tuotteet ovat käyttömukavuudessaan ylivertaisia. Kädentyön harjoittamisen muotona langan työstäminen on niitä harvinaisia lajeja, joissa käytetään molempia käsiä symmetrisesti. Lankatekniikat ovat korvaamatonta aivopuoliskojen yhteistoiminnan treenausta. Lanka laajentaa ihmisen toimintakykyä.

Käsityökasvatuksessa lankatekniikoiden haastavuus esittäytyi jälleen, kun artesaanien opetus alkoi vaatetusosastolla. Työvälineet, -materiaalit ja -otteet ovat erilaisia verrattuna valtaapitävään vaatteen valmistukseen, ompeluun verrattuna. Lankatekniikoiden työstäminen edellyttää vahvaa avaruudellista havaitsemista, hienomotoriikkaa ja koordinaatiokykyä silmien ja käsien yhteistyöhön. Ensikertaa puikkoja käsissään pitelevä miesopiskelija opettaa ”opettajalleen” rakenteiden havainollistamisen tärkeyden ja oikeiden työotteiden merkityksellisyyden. Silmukkarivistön syntyminen langalla puikolle on monen esimerkin, kannustuksen ja ”vieriopetuksen” väärtti. Pipoon on vielä kerroksia tehtävänä ja niskasärkyä tiedossa, mutta oppimisprosentti on 100 ja saldo heti nähtävissä oppijan ja opettajan kasvoilta (kumpi lienee kumpi?).

Opiskelijoiden tuunaamissa ystävännauhoissa sompailevat paitsi eriväriset villalangat, myös ajatus hyvän tekemisestä käsin ja kaverin muistaminen Ystävänpäivänä. Nauhaksi, yhteen solmeilluissa langoissa kasvaa sosiaalinen merkitys, symboli yhteisyyden tarpeesta. Lankojen värien sommittelu kutkuttaa esteettisyyden kaipuuta, punominen houkuttelee rytmitajua sormista ja työn näkyvä valmistuminen tukee järjestelmällisyyttä lankojen hallinnassa. Toiminta on silminnähden addiktoivaa: sen ovat todistaneet viime viikolla jo viisi ryhmää eri-ikäisiä lähihoitajaopiskelijoita. Sytyslanka tekemiseen palaa jo!

Lanka: niin pieni ja vaatimattoman yksinkertainen, mutta mahdollistaa monimutkaisen systeemisen järjestelmän, joka siirtää puita ja pukee pienimmät. Lanka on loppumaton tai katkaistavissa. Lanka on konkreettinen ja symbolinen. Lanka kädessä ennustaa tulevaisuutta tai ruokkii toimintaa. Langassa on muoto, tekniikka ja viesti. Langasta on lähelle, mutta se voi kantaa kauas. Lanka on älyllisen elämisen edellytys ja tuotos.(mtu 8. 2.09)  

 

Jälkipäättely:-Lempeän älyllistä on myös Ville Leinosen käsityömäinen musiikki: ”Pieni ja lämpöinen”. Aivan kuin langasta laulaisi! 

 

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Lanka, lankatekniikat, neulominen, käsityökasvatus

Mistä neulominen alkaa?

Lauantai 31.1.2009 klo 20:35 - mtu

Ensin ovat kädet, silmät ja ajatus. Havainto sytyttää mielikuvan, silmä etsii hahmoa ja käsi koskettaa pintaa. Sormet tapailevat liikettä ja sruktuuri alkaa syntyä. Näkymätön mieli etsii näkyvää ilmiasua.

Herätys on liian aikaisin lauantaiksi. Lapsen futisturnaus vaatii varhaista ylösnousua lämpimästä pedistä. Reissukassin tarkistus, onnenrutistus ja kyyti odottaa pihassa. Jess!!

 Nyt on aikaa, tilaa ja rauhaa. Vedän villasukat jalkaani ja aamupalaa nauttimaan pitkän kaavan mukaan. On hiljaista. Kello tikkaa ja kehräämötuoreet hahtuvakiepit tuoksuvat: kesälle, läheiselle, hauraalle. Muovi vai bambupuikot? Bambu on kevyttä ja esteetisesti miellyttävää, kun taas muovisissa puikoissa on sutjakkaampi kärkimuotoilu ja pienempi kitka. Jälkimmäiset sopivat hennolle neulontamateriaalille, villaiselle hahtuvalangalle, uudelle idealle.

 Saako olla toinen kupillinen kahvia? Ei,..nyt on aika juoda valkoista teetä hunajalusikallisen kera. Tuoksuvasta, kuumasta teevedestä kohoaa höyrykiehkura. Luon muutaman silmukkan paksuille puikoille. Sopivan työskentelyotteen tarkistus: ei liikaa venytystä, eikä langan kiristystä. Varmista, että lanka juoksee esteettä kiepiltä. Kermanvalkeasta langasta kehkeytyy kuohkeaa pintaa, kuin vaahtoa rantaviivalle tai capuchinon kuorrutukseksi. Kiviä astiassa, ikkunalaudalla ovat muistoja matkalta. Ne tuntuvat käteensopivilta, vesien muovaamilta ”luonnon munilta”. Kahta samanlaista ei ole. Alun ja lopun mahdollisuus samassa paketissa.

Ruskea kerä on kuin ruokosokeria. Sen kiepin sisin on kuin suklaakastiketta tai paahdettua ruisleipää. Sormenpäissä voi tuntea sulavan voinokareen: oikeasti tuntu on lampaanvillan luonnollista rasvaa. Tämän langan rouheus on säilytettävä ja nostettava esiin. Vai onko tuntu sammaleen samettisuutta? Oikean ja nurjan silmukan oikeudet toteutuvat. Nyt tarvitaan taitoa ilmaista olennainen raaka-aineesta ja riisua struktuuri palvelemaan elävää väriä. Yksinkertaiselta näyttävä on aina vaikeinta.

Päiväkävely pakkasessa kaupungin kahvilaan ja ennenaikainen Runebergintorttu: reippautta ja rutiinia. Kotona kuorin juureksia sosekeittoon. Peruna kädessä mietin, olisiko tässä ruskean hahtuvalangan olemus? Perusraaka-ainetta läheltä tuotettuna, tuttua ja turvallista, mutta muuntuu taitavissa käsissä moneksi. Sulatejuustonokare viimeistelee maukkaan keiton ja rapsakka paahtoleipä murustaa tarjottimelle. Kynttilänliekki lepattaa tuiketta sinertävään talvi-iltapäivään. Karhea lyijykynä piirtää pellavakantiseen muistikirjaan sanoja, jotka pyrkivät tavoittamaan tunnelmaa, fiilistä: loft, lunni, juntu, ruuhi, vuono, uuttu. Piileekö noissa sanoissa idean makuja?

Neuletyön suunnittelu on palapelin rakentamista. Osa sieltä, tunnelma täältä, materiaalin ominaisuudet ja ideaaliset työvälineet yhdessä ovat työn mahdollistavia rakennusaineita. Neuletyön suunnittelu on mielikuvien pyytämistä infotulvasta, tuoksumyrskyistä ja makujen maailmasta. Erilaisten aistimusten valitsemisessa on luotettava intuitioon, mutta nöyrryttävä kokemukselle. Syntyvä työn olemuksen on asetuttava sopivaan suhteeseen funktion kanssa. Mikä tarve syrjäyttää toiset? Onko käytännöllisyys esteettisyyden uhka? Tinkiäkkö tekniikasta markknoitavuuden tähden? Kumotakko määrä laadulla? Kaikkea ei voi saada. On tehtävä valintoja. Hetken hiljaisuus muistuttaa sen häilyvyydestä.

Kaikki se, joka ”keittoon” lisätään, tuo oman mausteensa kokonaisuuteen. Jokainen pala, joka peliin löydetään, täydentää kuvaa selvemmäksi. Yhtälailla kuin perunan on säilytettävä muotonsa ja makunsa, on villan neulottuna tunnuttava, näytettävä ja tuoksuttava siltä omalta itseltään. Sitä kohtaa, pistettä taikka vaihetta, kun neulominen alkaa on yhtä vaikea osoittaa, kuin elämän alkua.  

 

Jälkiä ideoista: -Uuden alun intohimoa esittää: 51 Koodia, ”Mustat sydämet”-piisillään. 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Käsityö, neulominen, neulesuunnittelu

"Älä tule paha kaava..."

Maanantai 26.1.2009 klo 10:09 - mtu

Kaavoihin kangistunut merkitsee toistuvaa, tylsää, yllätyksetöntä tai suoraviivaista toimintaa. Pahimmillaan virkamies on sellainen, taikka urakkapalkkainen tehdastyöläinen. Kaavoituksen pikkutarkkuutta vaativat  asuinalueen rakennusten suunnittelu sekä vaatteen tuottaminen sarjassa. Tylsää kaavamaisuutta toteuttavat valtakunnan ministerit, antaessaan lausuntojaan Tupo-ratkaisuistaan. Kaavoihin kyttäävät matematiikka ja naisen ihannepainoindeksoidut.

…tule hyvä kaava!

Ihmisen kaava on DNA (vaikka moni luulee sitä yhteyksien tekijäksi). Leipurin kaava on resepti. Vaatturi valitsee pohjoismaisen tai saksalaisen kaavan välillä. Nainen puolestaa valitsee usean kaavan yhtaikaa: imettäjän, kasvattajan, uraohjuksen ja vaimon…ja tulkkaa näitä jossakin vaiheessa yhtä huonosti. Taitoluistelija toistaa mieleensä ja kehoonsa syöpynyttä liikkeen kaavaa vielä epäonnisen kaatumisenkin jälkeen. On hyvä, että vuorokaudella on kaavansa: se tuottaa ihmisen työlle ja levolle systeemin.  

 

Naisen mielialoilla ei ole kaavaa. Neulomiseen ei välttämättä tarvitse kaavaa. Elämänhallintaan ei löydy kaavaa. Kaavatonta toimintaa on vaikea harjoittaa yleiskaavoitetussa yhteiskunnassa. Jos et tunne osakaavaa, sinua ei voida sijoittaa kartalle, henkilökuntahierarkkia kuvaan, puhelinnumerotaulukkoon, olevaksi: et kuulu joukkoon. Jos poikkeat kaavasta, aiheutat tarpeetonta poikkeamaa tulostavoitteen tilastojen suunnassa. Jos kangistut kaavoihin, hukkaat itsesi.

Kaavaan on mahdollisuus tehdä muutos: kun valtion päämieheksi valitaan nainen tai tummaihoinen, kun talouden kasvu lakkaa, kun työpaikalta tulee potkut, kun hoitojärjestelmä ei enää lähesty sinua, vaan sinun on hakeuduttava itse hoitoon, kun lapsi itkee äitinsä sijaan poikaystävän perään, kun langan pää alkaa näkyä, kun opit sanomaan EI, kun maailma alkaa mahtua omiin käsiin ja Onnen kaava on vieläkin keskeneräinen. (mtu. 26. 1.09) 

 

-Kaavatonta jälkeä:

-Maija Vilkkumaalta, EI ja Mia Dambergilta, vaasalaiselta tekstiilitaiteilijalta.

 

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Elämänhallinta, käsityö, kaava

Mukavuusvyöhykkeellä

Lauantai 27.12.2008 klo 22:09 - mtu

Yksi vuosi on lopuillaan antaakseen saumattomasti tilaa uudelle vuodelle. Väistämättä, pimeän ajan valon-juhlan jälkimainingeissa, on vuorossa hetki pysähtynyttä aikaa. Aikahan ei oikeastaan pysähdy, vaan kiireisen ihmisen, ajankuluttajan toimintaan laskeutuu luonnollisempi rytmi.

Nyt saa elää ”mukavuusvyöhykkeellä.”Mukavuusvyöhyke kuulostaa maantieteelliseltä paikan rajaukselta…ja se voi olla sitä. Silloin sen koordinaatit voisivat olla muotoa: sohva, jääkaappi, rantareitti, oma sänky-alue. Oleellisempi ajatus ”mukavuusvyöhykkeestä” on mielen tila oleellisen toiminnan harjoittamiseksi. Siis ajatus siitä, että saa tehdä itseä miellyttäviä, tarpeellisia, muttei turhia asioita, tai olla tekemättä mitään. Mukavuusvyöhykkeen voi saavuttaa oikeastaan pääasiassa kahdesti vuodessa: juhannuksen ja joulun jälkeisinä, seesteisinä lomapäivinä. Päivinä, jolloin juhla on katkaissut puuduttavan arjen ja työn rasitukset ovat selkeästi taka-vasemmalla.  Mukavuusvyöhykkeen on tarkoitus nostaa esiin elämisen olennaisuudet: miten oikeasti haluaisi aikaansa viettää? Mitkä toiminnot ovat onnelliseen elämään riittäviä? Millaisen luonnon tekemisen vapaaehtoisuus tai mieluisuus tuo yksilössä esiin? Mitä minä tarvitsen ja haluan?

Mukavuusvyöhyke mielessä paljastaa asioiden oleellisuuden, tai tarpeellisuuden. Riittävät toimet mukavaan elämään ovat varsin yksinkertaisia: riittävä syöminen, ulkosalla liikkuminen, lepo…ja ehkä ajatusten virtaan heittäytyminen myös. Ei muuta. Mitä yksinkertaisemmaksi karsii ympäristön tavarapaljoutta ja tekemisiä, sitä selkeämmin oma, yksilöllinen mukavuusvyöhyke tulee esiin. Sitä selkeämmin tiedostaa oman olennaisuuden ja tahdon. Mukavuusvyöhyke l. olennainen olemus löytynee kutakuinkin kaikista asioista ja ilmiöistä, uskoisin. Jokaiselle (tai melkein) löytyy se paikka tai tilanne, jossa juuri tuo ihminen, esine tai asia on omiaan täyttämään tarkoituksen tai tekemisen tavoitteen. Mukavuusvyöhyke on se ”piste”, jossa mikään muu asia tai ilmiö ei pysty korvaamaan tarkoitustaan.

Olennainen käsityötekniikka löytyy ehkä tavoitteen myötä parhaiten. Neulominen on paras työskentelytekniikka, kun tarvitaan vartaloa myötäilevää, lämmittävää vaatetta. Metalligrafiikka on kuvaamisen keinona kohdallaan, kun tavoitellaan herkkää, viivaan perustuvaa kuvailmaisua. Silkkimaalaus on se tekniikoista, jolla saadaan aikaan utuista, pehmeää asustetta. Valokuvaaminen on ympäröivän ympäristön paras dokumentaatiotapa, kun on kyse realistisuudesta. Tekniikka on oikea, kun siinä ei ole mitään liikaa, vaan riittävästi, tarpeeksi ja silti se tavoittaa parhaiten tarkoituksen.

Putsaa, pieni ihminen, nurkkas ja mieles turhasta krääsästä ja toimesta. Etsi oma mukavuusvyöhykeesi ja asetu sinne viljelemään olennaisinta itsestäs.  

 

Jälkihuomio:  -Musiikki on kohdannut esittäjänsä:  Linking Park, ”Leave out all the rest” ja  Sturm und Drang, ”Million nights”. Yksinkertaista, mutta kaunista ja kestävää.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Käsityökasvatus, elämänhallinta

Lähikuvia ja Suurempia kuvioita

Lauantai 13.12.2008 klo 17:32 - mtu

Elämässä ja valokuvauksessa ovat kiehtovimpia asioita perspektiivi ja sisäinen paradoksi: lähikuva suhteessa ympäristöönsä. Kun kameralla pyydystät kohdistusruutuun aihetta, etsit sille rajaukseksi jotakin suhdetta ympäristöönsä. Pelkkä ”kohde” on usein vain irrallinen pala/otos/välähdys näkyvästä. Kun elämässäsi pohdit ja ”vaivaat tilanteiden taikinaa”, suhteutat niitä aiempiin tapahtumiin: zoomaat perspektiiviä ongelmallesi.

Syyskauden neulomisen kurssi työväenopistossa on ohi. Kurssille kokoontui syksyn aikana joukko erilaisia naisia, jotka mielivät neuloa. Jokaisella naisella oli omat tavoitteensa ja taidolliset lähtökohtansa. Monen monituista silmukkaa, puikollista ja kerrosta tulivat neulotuiksi syksyn aikana. Monen monta kertausta silmukan luomisesta, nurjasta silmukasta, sukan kantapäästä ja peukalosilmukoiden poimimisesta: kaikki tulivat tarpeeseen ja tavoitteeseen. Monta ohjetta tuli jaetuksi, useat hetket vietetyiksi naisten ja kokemukset vaihdetuiksi ihmisten kesken.

Lähikuvassa kässäope neuvoo kädestä pitäen tikkuamista. Pespektiivillä suodatettuna, ”suuremmassa kuviossa” kaikki ryhmässä, kokeneet ja kokemattomat neulojat, olivat paikallaan leppoisaa tekemisen henkeä luoden. Kokonaisuus on aina enemmän kuin osiensa summa.  Kaikki nuo peruspukimiksi tunnistettavat lapaset, sukat ja huivit merkitsevät neulojille selkeän, näkyvän lähtökohdan ja tavoitteen. Nuo vaatekappaleet muodostavat myös selkeän välinearvon suurempiin kuvioihin arjessaan ja elämässään. Tuo Suurempi kuvio voi olla neulominen vapaa-ajan rentoutumiskeinona, kädentaitojen verryttelymuoto, perheen puettaminen, ystävän muistaminen tai naiselle luontaisen esteettisyyden kaipuun tyydyttämistä. Olipa motiivi neulomiseen mikä tahansa, se auttaa meitä luomaan ja käsittämään omaa ympäristöämme. Neulominen on kestävää kehitystä.

Neulomisella on nyt ”vetävä lähikuva”. Neulomisen eräs viehätys lienee välineiden yksinkertaisuus ja materiaalin kohtuullisen helppo saatavuus. Pienellä nyssykällä ja kahdella tikulla pääsee alkuun. Konkreettinen neulos tekemisestä on heti näkyvissä ja imu tekemiseen on syntynyt. Neulomisen tuotos on käytettävissä arjessa, tarpeessa ja koristeena. Tekijänsä näköinen ”nimimerkki” ja jalanjälki ympäristöön on syntynyt. Neule ON LÄHIKUVA tekijästään.   

 

Jälkikuvia: -”Rajaton” luo kosketusta ihmisen lähikuvaan herkästi: ”Ikävöi ihminen”. Kappale löytyy yhtyeen ”Maa”-cd:ltä 2007. (Plastinka records)

-Silmukka Silmukalta neulomiskurssin "lähikuvia" ja tekijöitä tulee olemaan esillä Vaasa-opiston kevätnäyttelyssä -09.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: neulominen, käsityön merkitys, käsityökasvatus

Lupa Lumoutua

Sunnuntai 7.12.2008 klo 23:48 - mtu

Tämä aika kalenterivuoden lopussa on viimeisten voimien kierrätystä, pinnistelyä velvollisuuksista selviytymisestä ennen vapahtavaa joululepoa. Joulun odotus merkitsee, että saa laskea kierroksia ”työhyrrästä” ja lupaa lumoutua. Odotellessa joulua me koristamme kotiamme, kannamme valoa pimeisiin ikkunoihin ja huoneisiin. Pienin pintakiiltävin puuhin kasvatamme tunnelmaa ja luomme lumousta, hyvämielen lumousta vastalääkkeeksi rationaaliselle ”täsmäelämiselle”.

Kun kamera vangitsee sukulaisista muutamia hetkiä, ne joko jäävät häviäviksi valoruuduiksi digimereen tai...dekorisoituvat ja ripustautuvat näytteille. Perhekuvat esillä punovat katsojassa tyystin eri merkitystä kuin perheen albumissa piilossa. Kun istut valoin koristellussa kirkossa ja kuuntelet kuoron soljuvia sävelkulkuja, on tunnelma liikuttavampi kuin kotisohvalta katsellen konserttia. Kun postiluukustasi tipahtaa käsinkirjoitettu kortti, on se monin verroin koskettavampaa kuin multimediaviesti kännykkään. Kun annat läheisellesi itsetehdyn lahjan, on se tuhannesti ajatusrikkaampi, kuin rahalla hankittu muisto.

Hyvänmielen lumous on pienistä asioista itse tehty. Suorittaminen seis ja havahdu. Älä usko vanhaa suomalaista sananlaskua: ”minkä taaksesi jätät, se edestäsi löydät”. Se, mitä et ole ehtinyt tehdä, …ei ollut tarpeeksi tärkeää, korvautui jollakin muulla tai menetti merkityksensä. Asioilla on tapana järjestyä. Mieti sen sijaan Veetin laulamia sanoja: ”Sadetta saadaan, aurinkoa otetaan”. Nyt on lupa lumoutua: ajasta, paikasta, tunnelmista, ajatuksista ja ihmisistä.

Joulupukilta toivon tänä jouluna, että Pata lakkaa soimaamasta kattilaa, Susi vaihtaa isoäidin kanssa ajatuksia glögiä nauttien ja Prinssi Vihreä patikoi seitsemänpeninkulman saappaissa luokseni ja lumoutuu sadaksi vuodeksi sohvalleni kehräämään kultalankaa! (mtu. 7. 12. 08) Jälkilume:

-Lumousta janoaville apuja fantasialeffoista, kuten ”The Pirates of Carribean”. .tralerin tunnaria on kuunneltava ämyrit täysillä! Tervemenoa elokuviin.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: joulu, käsityö, elämänhallinta

Vanhemmat kirjoitukset »