Pärvöötystä

Sallittua itsemoukarointia ja kehäpäätelmiä

Sunnuntai 16.8.2009 klo 0:33 - mtu

Kisat alkoivat jälleen: niin kotikentällä kuin Berliinissäkin. Tiedä sitten, kumman selostamisesta tunnelma päätyy ennemmin maitohapoille.

Katsellessani moukarinheiton karsinnan loppupyörähdyksiä, alkoi se symbolisesti muistuttaa tehtyä, ensimmäistä hulina-työviikkoa. Varsinaiselta moukarikehältä tuntui työskennellä remonttiin alistetulla työmaalla: hikistä tasapainoilua (ilman ilmanvaihtoa), reunaehtojen kiivasta välttämistä(tietokoneet ja tulostimet eivät toimi), pyörimistä resurssien ja tulosvaatimusten kehässä(”kärsi, kärsi, kauneimman kruunun saat..”) ja kapealla sektorilla yritystä osua kohderyhmään(suurten opiskelijaryhmien toiminnanohjaus liian pienissä luokissa). En tiedä, pääsinkö viime viikon karsinnoista jatkoon.

Jälkipelin doping-testeistä kävisi se kovaääninen sananvaihto tyttäreni kanssa, kun latelin sallittuja kotiintuloaikoja ja perusteita syyskaudeksi. Näytteeni oli tällä erää ”puhdas ja sallittu”, vastustajan reaktiosta päätellen. Ainahan "karsintaraja" synnyttää keskustelua, joka ikisessä kisassa..

Sallituista tekemisistä 70-luvulla, puhui lempeällä äänellään radiossa nuorille ”Uma”. Hän kertoi seksistä ja ettei se ollut sallittua, ja kaikesta, mitä nuorille kuulemma piti siihen aikaan puhua. Ei sitä kyllä kehdannu vanhempien aikana kuunnella. POKS oli motto. Nii..ettei poikien haluamisille pitäny myöntyä, vaan vastata kiltisti vaan POKS, = pidän oikein kovasti sinusta. Ja se oli sitä sallittua käytöstä.

Lapsia olen saanut yhden, mutta varsin hyvä siitä on tullut tehtyä. Joskus nuorempana elätin toiveita, että saan tehdä niitä lisää, mutta ei. Sallimus ei ollut samaa mieltä. Taikka harjoitusohjelmani oli väärä. Yksilölajista tuli tehtäväni. Taisteluvastustajakin hyytyi ja heitti pyyhkeen kehään kesken kisan. Sittemmin olen elämänkehässä oppinut, ettei kaikkea haluamaansa tarvitse saada. Olen yrittänyt kehitellä päätelmiä tavoitteesta, kun elämä heittää jokun uuden lajin eteeni. Heitto on tuonut moukarin tavoin työn, jossa kasvatan paria sataa nuorta. Varsinaisesta kestävyyslajista on kysymys, siis.

Kuuluihan se "Suuri ja mahtava Neuvostoliitto"-hymnikin, heti ekana kisapäivänä. Lajia en huomannut tarkemmin: joku pitkä ja sitkeä matkantaitto, mutta mies oli kyllä kalvakkaan isänmaalisen näköinen siinä ykkös-pallillaan. Taas tuli työmaa mieleen.

Joka kauden alussa urhe(ilij)an yllättää rimakauhu, huolimatta vankasta työkokemuksesta. Miten selviän turnauksesta ilman loukkaantumisia ja kuitenkin sponsorit vakuuttaen? Mahtaako olla sallittua, että kilpailijat kokoontuvat pitämään hauskaa yhdessä? Saako vastustajalle tarjota pidempää kortta, piristettä tai moukarinnarua? Epäilen, sillä muonituspisteitä ollaan hävittämässä ja siirtämässä ravinnonjakoa automaatin varaan ja joukkomuonitukseen. Kisa-aikataulua kiristetään ja joukkueurheilua katsotaan pahalla silmällä.

Nyt kun saisi 70-luvun Lux-saippuan pehmeyttä mieleensä. Vaaleanpunaista Lux:ia oli ennen kotona ja sitä oli sallittua käyttää säästäväisesti. Haistelin sen huumaavaa, naisellista tuoksua ja aattelin, että tuo pieni asia tekee tavallisen arjenkin kauniiksi. Sitä Lux-tunnetta tarvittaisiin työelämän moukarikehään ja sekä kaikenmaailman-selostajille, jotka epäonnistuneita urheita tenttaavat kansalle huviksi. KOPS. Kiitos on pieni sallimus!

P.s. "Sommaren är kort", Tomas Ledin.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Työelämä, elämänhallinta, MM-kisat