Pärvöötystä

Retroa tätienergiaa

Perjantai 11.9.2009 klo 22:43 - mtu

”On mulla hauska Täti, tuo Täti Moonika…kas näin heiluu kassi ja kassi heiluu näin…” Jo lastenlauluista lähtien ”on tiedetty”, että kassit ovat täti-ihmisten juttu. Kassi on aina ollut statuksena hieman tärkeämmille, hieman hienommille ja hieman varttuneimmille. ..ennen kuin tiedettiin kestävän kehityksen-ajatuksesta.

Kestävä kehitys-ideologia toi kassit jokajampan asusteeksi…ja silloin kassi myös menetti arvoasemansa: siitä tuli arkinen tarve-esine ja muovisen kaimansa kilpailija. ”Joku” keksi, että kun kaupasta kantaa ostoksensa kangaskassissa, SE ON ekologista ja kestävää kehitystä. Ostamista ei kehotettu harkitsemaan sen kummemmin. Sen jälkeen ekokasseja onkin sitten tuotettu nykyiseen markkinahenkiseen meininkiin: jokaisella itseäänkunnioittavalla yrityksellä, institutiolla, säätiöllä, kunnalla, kaupalla ja kerholla on oma ekologinen kortensa keossa: logolla painatettu kangaskassi. Nyt ihmiset omistavat yhtä monta (elleivät enemmän) ekokassia kuin muovipussiakin. Logo valitaan tilanteen tai tilaisuuden mukaan.

Tädeillä ei siis ole enää etuoikeutta kassien heiluttamiseen. Sen sijaan täti-ihmiset valtaavat alaa muissa vallankäytön foorumeissa. Yhteiskuntamme korkeinta opetusta tarjoavat institutiot alkavat ”tädittyä”. Siitä varmempana vakuutena olen sitä itse vahvistamassa ja todistamassa. Viikkoja tuoreet mutu-kokemukset todistavat, että yliopisto-opintoja aloittavassa joukossa on enää vain kolmannes täysin kirkasotsaisia Ylioppilas-Larvantoja. Tiedon valtatiellä etenemisessä ei siis nopeus olekaan valttia…vaikka teknologia on niin meille antanut ymmärtää. Vai onko teknologia avannut niin monta vaihtoehtoista tietä maailmalle, että vanhaan tietämisen monumenttiin, yliopistoon, jossa on fyysisesti oltava (joskus) paikanpäällä, ei nuori polvi heti löydäkkään? Vanhassa vara parempi!

Täti-kiintiössä yliopistoon kirjoittautuneena onkin säätöä asettua oikeaan ruotuun. Ei niin, etteikö haalareista löytyisi vielä kokoja laajemmillekkin kokonaisuuksille ja puhelinautomaatilla saisi muutettua ”vanhat retro-opinnot pisteiksi” tai kouluvarustusta pystyisi päivittämään työläiskaupungin tietotehtaan logo-kassia kantamalla. Vaan henkisen pääoman kansiorakennetta ei niin vain ”näppäillen” päivitetä. Kun on pitkään tottunut toimimaan työssä käskyjen vastaanottajana sekä käskyjen välittäjänä, on haasteellista löytää tasapainoa siltä väliltä: demokraattisena tiedon jalostajana ja mahdollisesti sisällöntuottajana. Kuinkahan verryttäisi työelämän kyynistämän ajattelulihaksen taas toimintaan ja kurkistelemaan tiettömien termi-taipaleiden etsintään? Vintage aivoihin. Se ennen opiskelijakortiksi ristitty, kuluttamisen alennusläpyskä, onkin nykyään tulkittava kansainväliseksi tiedon valuutaksi: ”Licence to think”.

Kun täti-ihmisen viikon”virkistyspäivä” retro-opiskelijana loppuu ja iän kangistama ajatus ei jaksa kulkea enää klo 16:n jälkeen, juna sentään jaksaa(ei aina ihan aikataulussa) ja tuo tädin takaisin periferiaan huilimaan. Ja pikku-pikku rannikkokaupungissa odottavat tutut tikkuamis-kinkerit, joiden tutun-mukavaan tunnelmaan virittäytyminen on aimo jumppaa sille toisellekkin aivon puoliskolle. On se kumma, että mielen liike on huomattavasti hiostavampaa kuin kehon ja kuitenkin mielen taivuttelu kirkastaa ilmeen, kun taas kehon koettelu kurtistaa usein kulmat ja haittaa huomattavasti ulkomuodon harmoniaa. On tässä Tädillä säätämistä!

J.K. ”Vintage ja retro”. Semmarit.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: elämänhallinta, elinikäinen oppiminen