Pärvöötystä

wikineulomista

Maanantai 11.7.2011 klo 14:40 - mtu

Kesän helle hivelee kirvoittaa hien pintaan, katu-urakoiva kaivuri räyhää ikkunan alla ja talon remonttimies rällköi parvekkeiden runkoa. Keskellä kesää on kivoja markkinoita, museioiden kierroksia ja katusoittajia torin laidassa. Kirjoituspöytä houkuttelee taidehistorian tehtävillä ja verkko sosiaalisen median virtuaalihappeningeillä. Matot on pestävä, ystävä tavattava ja talviturkki tuuletettava (siis se, joka niskassa vielä lämmittää!!). Kaikesta tapahtumatulvasta huolimatta kesä on ihmisen parasta aikaa!

Hervoton rauhoittumishyppy on tarttua käsityöhön. Tänä kesänä se on perinnepaita länsisuomalaisittain, Korsnäsin villapaita. Tuo "opettajan laiskanläksy" odotteli tulemistaan koko viime syksyn ja kevään, kurssin ohjauksen ohella. Kokonaista 3 senttiä sitä syntyi: kirjovirkattua kansanperinnettä opetuskauden aikanatanssivat-tytot-valmiina-11. Nyt, kun "leipäpuu lepää" ja mielen vapauttaa kaiken maailman kiinnostavuudet, on tällekkin aika. Korsnäsin villapaita on käsityönä yleensä sitä kategoriaa, jonka kässäope niputtaa "sitku pääsen eläkkeelle". Mutku nyt olen itseasiassa taloudellisesti tunnustanut vanhentuvani ja aloittanut vapaaehtoisesti säästämisen jo pari vuotta sitten, voin ihan hyvin aloitella "sitku-eläkkeelle"-tekemisen listaa purkamaan. Jääpä sitten enemmän aikaa kansallispuvun ompelemiselle, rekipeiton kirjonnalle ja täyspitkän liinan nypläämiselle.

Nyt alkaa kesäkäsityössä olla rajakohta käsillä. Kun Korsnäsin villapaidan helman kirjovirkatut "Tanssivat tytöt" ovat valmiita väkäreunoineen ja kukkasineen, on aika vaihtaa puikkoihin ja neuloa paidan valkea, pilkutettu miehusta. Ennen aikaan tuoki oli kollektiivista. Paidan neulottua keskivaihetta tikkusi kolme naista kimpassa, kukin omaa kerrostansa. Se akoista, joka oli joutusin sai kunnian tikuta enemmä työtä teettävän pilkkukerroksen. Eikös tuota voi hyvällä syyllä pitää sosiaalisen median wikitekstin esihistoriana? Wikimaailmaahan rakentuu kaikkien osallistumisesta. Wikioppiminenhan on vain jalostettu muoto kimppaneulomisesta!  Tuota oon mielessäni näppäillyt, kun vuorotelle olen tutkiskellut tuon perinnepaidan historiaa ja näpytellyt sanasilmukoita Wikispacen mediamateriaaleihin, mutten ole tuota evoluution mutkaa editoinut Wikipediaan.

Vielä.

 

Lähteet:

Luutonen, M. & Bäckman, A-M. 2003. Koreaa virkkaamalla.

Luutonen, M. 1997. Kansanomainen tuote merkityksenantajana. Tutkimus suomalaisesta villapaidasta.

Bäckman, A-M. & Luutonen, M. 1984. Perinteisiä neulepaitoja.

http://suoranta.files.wordpress.com/2009/11/wikioppiminen-ja-radikaali-tasa-arvo.pdf

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Käsityöt, neulominen, kirjovirkkaus, Korsnäsin villapaita, mediakasvatus

Ruusuja Aavikolla

Torstai 10.6.2010 klo 12:45 - mtu

Futiksen MM-kisat ovat alullaan Afrikassa. Puolueet kokoontuvat kauden kesälopetuksiinsa Suomessa. Koulut ovat äskettäin kokoontuneet yhteen lukukauden päätökseensä. Yhteisiä matkoja päättyy ja uusia alkaa. Arjen taaperruksien piristeeksi ilmaantuvat monet mahdollisuudet kesän iloisiin rientoihin ja reissuihin. Ilman lopetuksia ei voi olla innostavia uusia aloituksia.

”Ihmisten fiestat” tällä Arjen-aavikolla ovat harvassa. Kasvattajan ja vanhemman upottavilla hiekkadyyneillä oikeita polkuja saa etsiä suurennuslasin kanssa. Kun pitkien ”taivalten ja periaattellisten taistelujen” jälkeen karavaanin reissaaja alkaakin hahmottaa oman identiteettinsä ääriviivoja omasta kompassistaan, on Onnistumisen-keidas enemmän kuin toivottu näky horisontissa. Olennainen ihmisen lähteestä pulpahtaa esiin juuri silloin kuin Vastustaja-Opas luulee nääntyvänsä yhteisymmärryksen janoon.

Kun kasvatettava-”reissaaja” astelee ylpeästi vastaanottamaan tutkintotodistuksensa pyhäpuvussa tai laps pokkaa Hymytyttöpatsaan, valtaa karavaanin-Oppaan mielen syvä hämmästyksen-sekainen nöyryys: kuinka ihmeessä noista marisevista ”turisteista tällä vaarallisella Safarilla” on kouliutunut oman suuntansa määrääviä beduiineja ja Aavikon Ruusuja!?..ja me kokeneet, eri rotuiset Matkaoppaat kuitenkin (muka) tiesimme, mikä reitti olisi järkevin, turvallisin ja tuottoisin. Nöyryys kumpuaa siitä todellisuuden elämänkokemuksesta, että turvalliselta polulta lipeää salakavalan herkästi. Joskus kanssamatkaajien oma riittämättömyys saa itsetuntoa tuhoavat tikarit ilmaan tai väärinmääritellyt tavoitteet lamaannuttamaan matkaajan skorppionin myrkyllisyydellä. Elämän matkaamista ei voi täysin hallita, vaikka olisi kuinka virma kameli allaan.

Ainoa selkeä kartta ”Saharassa” on sisäinen tieto ja usko, että jokainen ihminen on lähtökohtaisesti hyvä. Jokaisella ihmisellä ovat kaikki tarvittavat ”matkavarusteet” jo lähtöetapissa. Jokaisella ihmisellä on riittävät idut siipiin ja juuriin. Ne on vain elettävä esiin: kasvatettava läheisyyden paisteessa, lepuutettava myönnytysten keitaalla ja tuettava kapinoinnin kuivuudessa omaan kantavuuteensa. Osallisuus ihmisyyteen on näkymätön ”kuvajainen kaukana”, mutta sitä on silti tavoiteltava aistittavin teoin ihmiseltä ihmiselle.

J.K. Desert Rose, Sting.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: elämänhallinta, lukukauden päätös, kasvatus

Selviytyjän leuhkat eväät

Sunnuntai 28.3.2010 klo 22:25 - mtu

Ryhmä julkisuudenhimoisia ihmisiä hakeutuu median tuottamaan ohjelmaformaattiin.  Nämä seikkailunhaluiset, sankariehdokkaat lennätetään sinne, missä pippuri ja villieläimet vielä kasvavat. Joukko jätetään vähin varustein ”selviytymään” luonnosta ja toisistaan. Pelkästään siirtyminen tietotekniikan ääreltä, ubiikkiyhteiskunnasta viidakon lakien armoille teettää pulmaa osallistujille. Seikkailijoille määrätään tehtäviä, joissa vaaditaan ihmiskunnan kadottamia taitoja, kuten tulentekoa, ruoan saalistamista ja yhteistyötä lajikumppaniensa kanssa. Konteksti on jo lähtökohdaltaan niin provosoiva, ettei luvassa voi olla muuta kuin ”verta, hikeä ja kyyneleitä”.  Loput ihmislajin yksilöistä seuraavat ”colosseumin” katsomossa ”luomakunnan Kruunujen taistelua”, ”kuka pettää ketä ja ken on kaikista kauhein”.

Aika ajoin arkielämä saa ”Selviytyjien” piirteitä. Koulumaailmassa meneillään olevia taisteluita ovat esim. perusopetuksen tuntijako ja toisen asteen ammatillisissa tutkinnoissa Opetussuunnitelmien tekeminen. Kunkin oppiaineen edustajat puhuvat henkeen ja vereen oman substanssinsa puolesta ”omat lehmät ojassa”. Yksittäisten oppiaineiden puolesta argumentoidaan, jotta ”oma heimon paremmuus selviäisi muille”. Epärealistinen Selviytyjät-taistelu on käynnissä, vaikka teemaopettaminen ja työelämälähtöisyys ovat olleet oppilaitoksissa tavoitteina jo pitkään. Osaaminen on se nykyaikainen näkökulma, josta opetusta ja koulutusta tulisi pohtia. ”Saalistuksen kohde” tulisi olla, mitä taitoja osaaminen edellyttää, eikä ”kenet heimoveljistä heivaamme seuraavaksi?” (Ovatkohan Selviytyjien eväät liian heikot?)

Käsityö oppiaineena ja kasvatuksena on kulkenut pitkän matkan suomalaisessa kouluhistoriassa. Uno Cygnaeuksen luoma kansakoulu (1866.) nosti yleissivistyksellisen Käsityön kunnioitusta käytännön työtä kohtaan. Silloisen oppiaineen päätavoite oli opettaa poikia maataloustyökalujen valmistamiseen puusta ja metallista. Tyttöille opetettiin puolestaan kotitalouteen liittyviä kudonta-, neulonta- ja ompelutöitä. Suomalainen agraariyhteiskunta 1940-luvulle saakka korosti molempien sukupuolien opettamisessa työkasvatusta kaikissa aineissa. Fyysisiä työtehtäviä ja käsityön teknistä osaamista arvostettiin.

Teollistuva Suomi (v. 1950 – 70) vei ensin miehet ja myöhemmin naiset tehtaaseen, tuottavaan konetyöhön. Modernisoituva yhteiskuntarakenne muutti sukupuolten rooleja ja kannusti naisten emansipaatiota. Koululaitos ja v:sta 1970 Peruskoulu opetti vielä sukupuolittunutta käsityötä. Tyttöjen käsitöissä opetettiin ”hyvän perheenäidin taitoja” ja poikia harjaannutettiin yhä moottoroidumpaan ympäristöönsä. Toki ”vanhanajan kädentaidot” olivat monelle perheelle vielä elinkeino, joka perittiin edelliseltä sukupolvelta, etenkin maaseudulla. Sukupuoleen sitoutunutta, kotiteollista osaamista arvostettiin.

Suomi teknistyi vahvasti 1980 - 90-luvuilla, kun mobiiliviestintään erikoistunut yritys valloitti kansainväliset markkinat. Postmoderni yhteiskuntanäkemys käski selviytyä siellä, missä taloudellinen voitto olisi suurinta. Hajautetun asiantuntijuuden, tiimityön menetelmät levisivät teollisuustuotannosta myös humanistisille aloille, kasvatukseenkin. Työtehtävät sirpaloituivat ja tekijyys hajautui useammaksi kapea-alaiseksi osaamiseksi, yhden asian ammattilaisille. Tietotyö raivasi ruumiillisen, tuotantokeskeisen työn. Käsityön osuus oli harjaannuttaa kognitiivisia taitoja ja motoriikkaa. Välineenä akateemisille tiedoille, taito- ja taideaineet joutuivat eloonjäämistaisteluun institutionaalisen kasvatuksen joka asteella. Käsillä tekeminen siirtyi harrastustoimintaan, vapaaehtoisen sivistystyön piiriin. Ammatin harjoittamisena käsityö kävi kannattamattomaksi ja identiteetin rakentamiseen se käsitettiin liian sukupuolittuneeksi. Perinteitä ei haluttu toistaa itseisarvoisesti.

Sukupuuttoon menehtymisen uhkassa käsityölle kasvoi sosiaalinen tilaus, ”uusi tehtävä” etsiä toisia merkityksiä ja muotoja ilmentyä. Yhteiskunnallisesti arvostettuun, tieteelliseen diskurssiin käsityö ylsi tieteenalan perustamisen myötä ja pikkuhiljaa perustutkimus on raivannut ”Selviytyjälle” uskottavuutta arvojen viidakossa. Käsityö on etsiytynyt kontekstinsa mukaiseen muotoon ja kartoittanut merkityksensä uusille areenoille. Käsityön yhteisöllisyys on arvojen osaamista.

90-luvun loppu – 2000-luvun alkua on kutsuttu ubiikkiyhteiskunnaksi. Arjen tietotekniikka ja sosiaaliset verkkoyhteisöt eivät ole enää vain nuorison chattailu foorumeita vaan kaupan, harrastamisen, oppimisen ja muiden sosiaalisten elämisyhteisöjen ympäristö.  Reaaliarjen rinnalla sykkii virtuaalinen todellisuus. Työnteko on etääntynyt käytännön kädentyöstä ja haptisista kokemuksista virtuaalisiksi tietotyön teoiksi. Kriittinen kasvatusnäkemys voimistuu ja ihmisheimo kaipaa luontoon ja inhimilliseen aikakäsitykseen. Ammatillisen suorittavan työn tarve kasvaa akateemisen työttömyyden rinnalla. Ratkaisuina pohditaan maahanmuuttajien työllistämistä ja ammatillisen koulutuksen lisäämistä. Cygnaeuksen 1800-luvulla lanseeraamalle työkasvatukselle on jälleen tilausta! Käsityölle kasvatuksen välineenä on tarvetta.

Käsityön tekijät ovat löytäneet vahvuutensa oppivana ja tutkivana verkkoyhteisönä. Aikakausien vaihtelu on pakottanut käsityöilmiön kehitykseen. Muutoksen vaade on muokannut käsillä tekemisestä elävän taidon. Siitä on kasvanut identiteetin työkalu ja kulttuurisuuden kanava. Käsityöstä on tullut keino elvyttää elämänhallintaa ja hyvinvointia sekä mielellisen ja kehollisen kokemisen tiloja. Suomalainen yhteiskunta tulee tarvitsemaan yhä enemmän ammattimaista hyvinvointipalvelujen tuottamista tulevalle ikääntyvälle sukupolvelle. Käsityö on siihen monimerkityksinen ilmiö, jonka muotoja, ilmentymiä ja kosketuspintoja yhteisöönsä tulee alati tutkiskella ja kokeilla. Jokainen käsityön eri merkityksen harjoittaja on tehtäväkentän eri alueilla tärkeä: ammattilaiset, harrastajat, kasvattajat, opettajat, tutkijat ja ”hutkijatkin”.

Se osaaminen, jota kulloinenkin yhteiskuntajärjestys tai ideologia tarvitsee, ei voi olla kautta aikain ”sukanneulomista tai pärekorin punontaa”. Niilläkin on paikkansa, mutta paljon muita mahdollisuuksia on löydettävä. Tekemisen muotoja tulee etsiä rohkeasti ja heittäytyä aloille, mihin ”käsityön filosofiset ja teoreettiset perusteet ” yltää. Kädentaitoja ja niiden tuottamaa osaamista täytyy taipua katsomaan uteliaasti ja kriittisesti, ajanmukaisin silmin, elävin ajatuksin ja toteuttaa osaamista kuin morsian juhla-asuaan: vähän vanhaa, vähän uutta, pala lainattua ja hiukka sinistä. Siinä Leuhkat eväät Selviytyjälle!

Mtu  

J.k. Kuuntele Leuhkat eväät. Mikko Alatalo. 1981. , jossa kultturelli artisti lauleskelee pohjalaisittain murtaen Revontuli-villapaidassaan ja uhoaa maasta muuttamisesta työn vuoksi.

J.k.2. Kirjoittaja haluaa huomauttaa, että erityisesti sukanneulominen (ja muu käsillä tekeminen) ovat allekirjoittaneelle hyvinvoinnin ehto no1. ja arvostaa niitä ”Lukkarinrakkautena” karjalaisiin sukujuuriinsa. Hää myös tarttuu tällä viikolla, Taito- ja taideaineen opettajana ammatillisen lähihoitajatutkinnon ops:in suunnitteluun ja pähkäilee, miten käyttää käsityön teoreettisia ja filosofisia perusteita ammatillisen valinnaisen osan kurssiin ”Vuorovaikutus ja terapiamuodot” (5op) osaamiseen.

Tässä kirjoituksessa on sovellettuna ajatuksia mm. seuraavista lähteistä:

-Anttila, P. 1992. Käsityön ja muotoilun teoreettiset perusteet. Wsoy. Porvoo.

-Iisalo, T. 1987. Kouluopetuksen vaiheita keskiajan katedraalikoulusta nykyisiin kouluihin. 1. – 2. painos. Otava. Helsinki

-Heikkinen, K. 1997. Käsityöt naisten arjessa. Kulttuuriantropologinen tutkimus pohjoiskarjalaisten naisten käsityön tekemisestä. Akatiimi. Gummerrus. Jyväskylä.

-Helakorpi, S. 2007. Artikkeli ”Mikä ubiikkiyhteiskunta?”. Ammatillisten opettajakorkeakoulujen verkkolehdessä Sisukas. (http://sisukas.jamk.fi/content/view/53/66/  luettu 28. 3. 2010.)

-Pöllänen, S. Sinikka Pöllänen,2008. Artikkeli ”Käsityö terapiana ja terapeuttisena toimintana.” verkkojulkaisusta Oppimista, opetusta, monitieteisyyttä; Kirjoituksia Kuninkaankartanonmäeltä 2008.

-Suojanen, U. 1992. Käsityökasvatuksen perusteet. Wsoy. Porvoo.

-Venkula, J. 2005. Tekemisen taito. Kirjastudio. Helsinki.

-Käspaikka- Käsityön virtuaaliluokat. www.kaspaikka.fi

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Käsityö, käsityökasvatus, kädentaidot

Juurilla ja terveyden lähteellä

Lauantai 3.10.2009 klo 0:34 - mtu

”Hei! mihinkäs sä olet menossa?”, kysyn tutulta työväenopiston portaikossa. ”Terveysluennolle”, vastaa nainen. ”Jaa-ha, Et sitte tikkuamaan tullu?”, kysyn. ”Eee-enhän mä osaa…”

Hmmm? Niinpä! Vastaus on tuttu monen suusta. En osaa, eikä mulla ole välineitäkään.  Noh, sitähän varten ovat juuri kädentaidon kurssit: osaamisen opettelua ja välineissä opastamista. Mutta kynnys tarttua tilaisuuteen tai tulla kädentaidon kussille on korkea. ”Jotenkin” on kyllä luonnollista, että isoäidin opetukset lapasen neulomisesta ovat unohtuneet, mutta silti tuntuu ”nololta”, ettei ole perustaitoa pystynyt ylläpitämään.

Edellytykset käsityön aloittamiseen ehkä ajatellaan olevan liian teknisiä. ”Pitäisi olla puikot ja mistä osaan ostaa oikeaa lankaa?”, ”...kantapäätä en nyt ainakaan muista”. Ja kaikki ne äidin opettamat ”tämä-pitää-tehdä-näin” ja ”tuota-virhettä-ei-saa-tehdä” sekä ”toisin-tehden-on-väärin”-ohjeistukset jarruttavat uudestaan aloittamista pelon sekaisin tuntein. Ehkä jäänne käsityön kunnioituksesta on vielä syöpynyt isovanhempien muistoista mieleen ja sitä ei helpolla uskalla irrottautua työ-eetoksen kliseisestä leimasta käsityöhön kuuluvana.

Lankatyön aloittaminen on helppoa. Sen tarvikkeet kaikilla ovat olemassa. Lankatöiden ”juuret” eivät ole puikoissa, lankakerissä tai moderneissa luokkatiloissa, vaan paljon lähempänä ja syvemmällä. Niitä on vaikea havaita. Neulomiseen tarvitset (1.)täyden vatsan: kun nälkä on tyydytetty, pystyt keskittymään ja rauhoittumaan psyykkisiin tavoitteisiin. Neulomisessa on hyvä olla turvallinen ja levollinen paikka: (2.)mukava nojatuoli antaa langoittelijalle tukikohdan. Nojatuolin turvasta onjuurilla_muok.jpg suotuisa luoda muisti- ja mielikuvia eväiksi tulevalle työlle. Mielenmaisemat, lempivärit tai – aiheet pulpahtavat kuin sienet sateella, kun antaa (3.)luovuudelleen luvan. Arjessa luovuus on oikeastaan mielitekojen muistelemista, toivomusten istuttamista ja mahdollisuuksien vastaanottamista. Siis ”hyvään” pyrkimystä. Lopullisen tekemisen impulssin synnyttää (4.)rakas läheinen ihminen, jolle hyvän jakaminen on ilo. Käsityön tekeminen on melkoinen "terveysluento".

J. K. Juuret, Antti Tuisku.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Käsityökasvatus, välineet

Aurora

Perjantai 18.9.2009 klo 11:23 - mtu

Taito- ja taideaineiden harjoittamisen edellytykset ovat tasaisin väliajoin esillä mediassa. Opetussuunnitelman uudistukset saavat aina jokaisen oppiaineen opettajat kiivaasti puolustamaan oman substanssinsa tarpellisuutta. Perusopetuksessa taito- ja taideaineilla on kuitenkin varsin vakaa ja itseisarvoinen asema vuodesta toiseen, vaikka tuntimääristä väännetäänkin kättä. Sivistyssanoitetut mietinnöt, lausunnot ja raportit korostavat aineiden ja alojen tiedenäkemysten viimeisintä tutkimusta. Kannanotot, jotka julkisuuteen yltävät, viljelevät tietellisesti ilmaistuja termejä, kosiskeluna tiedeyhteisön diskursseihin. Käsityötiede nuorena tieteenalana tarvitsee ”nokka-naisia” näkyviin piireihin.

Käsityökasvatuksen ”taistelutanner” on kuitenkin laajempi kuin julkisuuden horisontissa näkyvä ”jäävuoren huippu”. ”Näkymätön”, pinnan alla on upottavaa suota saappaan täydeltä. Perusopetuksen ulkopuolinen kasvatus ja sivistystyö, sekä toisen asteen oppilaitokset ovat pullollaan sarkaa käsityökasvattaja-uudisraivaajien kuokkia: uusien kädentaitajien valloittamista ja mahdollisuuksien kartoittamista, käsityötaidon tuottamien kvalifikaatioiden hyödyntämistä. Tämän maiseman: itseohjautuvan, elinikäisen- ja vapaaehtoisen koulutuksen kentän ja harrastustoiminnan on kilpailtava monen muun markkinahenkisesti tarjotun huvituksen kanssa, joka vuosi uudelleen. Näillä foorumeilla on lukukausittain pystyttävä luomaan taito- ja taideaineille oikeutus ja vakuutettava päättävä taho luovan tekemisen hyvinvointia tuottavasta vaikutuksesta. Näillä työmailla oppilas on "asiakas" ja palvelua tahtova yksilö omine tarpeineen. Näissä horisonteissa tarvitaan erähenkeä, navigointia ja kielitaitoa.

Toimiminen käsityökasvattajana ”perusopetuksen ops:n turvavyöhykkeen” ulkopuoleella edellyttää paitsi oman alan laajaa ymmärtämystä ja osaamista, myös suuren suuria korvia ja taipuisaa vartta. Jotta käsityökasvatukselle avautuisi uusia valloitettuja sieluja ja maaperää myllätä, on kuunneltava ja hartaasti. Kasvattajan on taivuttava asiakkaan puoleen ja viereen kuulemaan orastavaa tekijää. Käsityökasvattajan on ”rämmittävä” muiden alojen perusteita ja toimintatapoja ja vaellettava niiden retkeilijöiden mukana, joiden seuraan ja kumppaniksi mielimme. Vaaditaan mielen rohkeutta ja muuntautumiskykyä olla hiljaa ja kuunnella, mitä ”hyvää ja kaunista” muilla on tarjota: muilla oppiaineilla, aloilla, koulutusasteilla, tiedekunnilla. On opeteltava sitä kieltä, jota ”käsityöttömät” puhuvat ja antauduttava vuorovaikutukselle alaiseksi. Ja kun aika on kypsä, on pystyttävä tarjoamaan omaa ammattitaitoa ja käsityötaidon osaamista oikeassa mitassa ja "kipossa".

Käsityökasvatuksen ”ei-kenenkään”-mailla on taipaletta tarjolla. Käsityön lukiodiplomin kehittäjillä on hatunnostonarvoinen taival jo tarvottuna. Samankaltaista kehittelytyötä olisi rutkasti tehtävänä. Kädentaitojen uudemmat näkökulmat hyvinvointipalvelijen osana on yksi polku. Yksityistämistä suosiva työllisyyspolitiikka avaa taitavalle töitä uusissa hoitolaitoksissa ja tuetuissa asumismuodoissa. Sosiaalipolittiset laitosten ”autioittamispyrkimukset” suovat puolestaa myös kädentaitajille pohtimista vertaistukitoiminnassa. Ne konkreettiset ”löydöt” vaativat arkeen  kumartumista ja elävien kosketuspintojen löytämistä. Eränkävijöitä elävään elämään.

Lähestymistä kaipaa kipeästi myös yksittäinen ihminen (lue: oppilas, opiskelija, oppija, asiakas, potilas, kuntoutuja, jne.) Varren notkeutta, mielen malttia ja ”kansankieltä” ei opeteta yliopistoissa. Niitä kuitenkin tarvitaan ensisijassa, kun käsityökasvattaja kohtaa uuden ”löydöksen”, oikean kultahipun, joka pelon ja uteliaisuuden –sekaisin tuntein rohkaistuu ohjauksen äärelle, valuttamaan luovuuttaan käsillään. ”Tekemisen valo”, Aurora on siinä vaskoolin reunalla. Jotta Aurora (=auta tekijää alkuun, rohkaise kokeilemaan, rakenna osallistumiselle mahdollisuuksia) nousisi, tarvitaan työn tekemistä. Aurora vaatii kärsivällisyyttä ja myönteistä, hyväksyvää ilmapiiriä. Aurora tarvitsee selkeää, kansankielistä puhetta ja suomalaista ohjeistusta. Aurora toivoo sormien läpi katsomista haasteellisissa yksityiskohdissa ja hyväksyntää epäonnessa. Aurora kaipaa tukea uusissa yrityksissä ja myötäelämistä onnistumisissa. Auroraa on uskallettava katsoa suoraan silmiin ja istuuduttava vierelle, tekemään vertaisena. Aurora kaipaa tavallista ihmistä ihmiselle.

J.K. "Aurora", Mikko Kuustonen. 

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Käsityökasvatus

Mistä on nyky-tytöt tehty?

Perjantai 24.7.2009 klo 19:25 - mtu

”Mistä on pienet tytöt tehty? Sokerista, kukkasista, inkivääristä, kanelista.” Romanttinen ja kaunis on tuo loru. Se sopii ehkä värssyksi ristiäisjuhliin. Mites sitten, kun kastejuhlasta alkaa olla pitkältä toistakymmentä vuotta ja rippikuvat jo albumeissa? Mistä silloin on tytöt tehty?

Tänä sydänkesänä ”tyttöjen tekomateriaalit” saivat tervetullutta päivitystä täti-open ajatuksissa, kun tää oli osallisena tyttöjen futisjoukkueen turnausreissulla läntisessä naapurimaassamme. Göteborgissa vuosittain järjestettävä Gothia-cup keräsi tänäkin vuonna n. 30 000 nuorta futaria ympäri maailmaa: pääosa Euroopasta. Osanottajien valtaisasta määrästä kertoo se, että esim. tytöt-15v. sarjaan oli ilmoittautunut 122 joukkuetta. Eivät olleet siis ihan pienet kinkerit!

Reipas viikko retkeilymajassa 18:n 15-kesäisen tyttölapsen (ja yhden mamma-kaverin) kanssa ravisti loputkin romanttiset ”kuvitelmat tyttölasten kiltistä" luonteesta. Kanelin ja kukkasten tuoksut olivat kaukana niistä kahdenhengen, muutaman neliön makuusopeista, joissa oli kapsäkit räjäytettyinä auki, pursuten nuorten neitojen rytkyjä ja rompetta. Siinä sitä oli ”astrologista karttaa” kerrakseen: helletoppia, pitsipikkaria, ripsentaivuttajaa, hiuslakkaa ja hikisiä pelisukkia sulassa sekamelskassa. Kaksikielisessä joukkueessa voikin iskevästi kuvailla 11:a tyttöjen huonetta: allt var huller och buller! Ainoa lohdullinen ajatukseni oli, että en ollut ainoa teinin vanhempi, jonka siisteyskasvatus on haihtunut harakoille!

Ja itse futismatsit sitten. Peliä edeltävän psyykkauksen tytöt aloittivat takaraivoon takovalla teknomusalla, josta mammojen oli suojauduttava omilla kuulokkeillaan. Kentällä tytöt puristivat tiukan ilmeen paksun ripsarin takaa ja vihaisen katseen nypittyjen kulmien alta vastustajaan. Lämmittelypyrähdykset, venyttelyt, riplat ja räkäsyt ruohikolle nostivat joukkuetta taistelukuntoon. Valkun pelikuviot viuhuivat yli hilseen, kun adrenaliini sumensi tyttöjen terävintä kuuntelukykyä. Nappisten kärjillä nurmea kuopien vaihdettiin kättelyt vastustajajoukkueen kanssa, kuin ”hyvää päivää kirvesvartta ja täältä pesee-mitä te luulette olevanne!?”. Pelin tuiskeessa, banaanipotkujen ja pukkausten välillä harjoitettu ”kevyt vastustajan häirintä, kyynärpäillä puhuttelu ja kinttutaklaukset” karistivat kukkaisajatukset tyttöjen ominaisuuksista. Häivähdys lämmöstä kävi vain silloin, kun tiukka vääntö sai vastustajan maaliverkon helisemään. Eipä siellä ”kilttejä tyttöjä” tavattu…ainakaan kentällä.

Totta tosiaan on naiskuva muuttunut sukupolven aikana. 15-kesäisten nuorten naisten arkeen eivät vielä 80-luvulla kuuluneet mopokypärät, futisvarusteet tai lukuisat tekniset vempaimet. Vapaa-ajan urheiluretkiä tehtiin korkeintaan pääkaupunkiin ja sylkeminen oli ”tarkkislaisten” poikien huonoa käytöstä. Eipä niin, että töniminen olisi kannustettavaa, mutta Den Domaren on futiksessa se, joka sallitun määrittää. Virkistävää on se että, nuorten identiteettiroolit ovat monipuolisempia ja –arvoisia. Naisiltakaan ei enää ole kiellettyä ilmaista itseään koko skaalalla. Toiveita on, että iänikuinen naisten syyllisyys-taakka voi olla väistymässä kasvavalta sukupolvelta. Heja flickor!

Toisaalta, nykyään elämä ympärillä on moninaisempaa, sekavampaa ja vaikeammin jäsennettävää, kuin aikuisten nuoruudessa. Aikuisia tarvitaan edelleen. Epäilenpä, että JUURI koulujen ulkopuolella oppimista tapahtuu enemmän, kuin uskomme. Kansainvälinen urheilutapahtuma ei ole ollenkaan huono oppimisympäristönä omaksua kulttuurienvaihtoa, yhteistyötä ja vuorovaikutusta. Uusia asioita, ”toisia näkökulmia” avautuu myös aikuisille, joilla on mahdollisuus olla osallisena nuorten tekemiseen. Haasteena aikuisille on elää mukana avoimin mielin ja silmin. Mitä ”osaavampia asiassamme uskomme olevamme, sitä rohkeammin meidän tulisi uskaltaa heittää olettamukset ja stereotypiat romukoppaan” ja tarkastella AIKUISTEN OIKEASTI:” MISTÄ on nykyään tytöt ja pojat tehty?”

J.k. -Stupid girl, Pink ottaa nasevasti kantaa nais-stereotypioihin.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Kasvatus, tytöt, identiteetti

Kuka pelkää mrs. Nobody:a?

Maanantai 15.6.2009 klo 14:06 - mtu

“Kuu-kaa pel-kää Mus-…(eiku) Afr…? (eiku). hetkinen!... kehitysmaan? kolmannen maanosan? globaalin? Ei: jätetään adjektiivit, kansallisuudet, kansalaisuudet ja sosioekonomiset määreet pois. Noh: ”Kuu-kaa pel-kää …miestä”?..ei: henkilöä? valtaapitävää sukupuolta? Ei hetkinen!? Jätetään sukupuoli ja yhteiskunnalliset arvostuksen diskriminaatiot pois. ”Kuu-kaa pel-kää ei-mistään-kotoisin-olevaa-subjektia?” Hei! …ei leikitä enää, se on nii vaikeeta…

 

Asiat ”katoavat”: avaimet unohtuvat eteisen pöydälle, keski-ikäistyvät futarit ja himokuntoilijat menettävät jalkojensa kantavuutta, lahjaruusut lakastuvat ja kollageenivoide loppuu vanhenevan purkista. Aika muuttaa asioiden ja tapahtumien merkityksiä niin, että todellisuuden muoto on erinäköinen eri aikoina. Se, joka on lapsena hippastellut ”Kuka pelkää Mustaa miestä”, ei todennäköisesti leikkiessään silloin kokenut sisäistä, eettistä ristiriitaa todellisuuden/elämän ilmaisuista. Sitä leikittiin vaan ja tunteella. Nyt (muka)aikuisena sosiaaliset sitoumukset ja yhteiskunnalliset velvoitteet puristavat pärjäämisen eetokseen, ei leikille ole aikaa.

 

 Vai? Leikittäiskö sittenki. Leikiks mun kaa?  Noh…siis mitä se sitten on, (ellei leikkiä) kun aikuiset ihmiset(lue: rationaaliset yksilöt)lataavat visuaalisia ja verbaalisia välähdyksiä ”eletystä elämästään”, tapaamistaan toisista ihmisistä tai fiksaamistaan image-profiileistaan virtuaalitodellisuuden ”naamakirjoihin”? Menneen todellisuuden dokumentointi – elämisen vahvojen aikojen esittely – ”niin kuin minä sen muistan” –arki: mitäs muuta se on kuin leikin konstruktioita teknisten proteesien avulla. Tulevia tapahtumia tai persoonien kohtaloa voi toki yrittää muotoilla, testata tai arvioida, mutta kukaan ei tiedä huomisesta. Mutta vielä kauheampaa olisi olla mrs Nobody.  

 

Lapsuuden leikkien mukana, ns.”katoavaa kansanperinnettä” ovat monet asiat, esineet ja niihin liittyvät toiminnot: tarjottimien kannattimet, pannunmyssyt, esiliinat, kirjoituskoneet, levysoittimet, maitokannut ja kärpäspaperit. Varsinainen ”kadottamisen ja päättymisten Ihmemaa” on käsityö. Ilmiö sinänsä on pinnistellyt vuosikymmeniä: välillä henkitoreissaan ja välillä uutta elintilaa raivaten länsimaisessa elämisen kulttuureissa. Materiaalisissa artefakteissa, esineissä ja tuotteissa katoamisen ja myös luomisen problematiikka kuuluu käsillä tehtävän työn ”mestarinäytteisiin”.

Ompelun ja neulomisen ydin on tämä eksistentiaalinen paradigma (;D )”Miten työ aloitetaan/ luodaan/ pohjustetaan? ja miten työ lopetetaan/ päätellään/ viimeistellään? ” Suurin osa perinteisistä, teknisistä ja tuotannollisista ratkaisuista keskittyvät käytännössä siihen, miten Kaikki aloitetaan ja lopetetaan: Miten aloitetaan neuleen silmukat? miten silmukoita lisätään? kavennetaan?..päätellään?..entä mitä eroa on silmukan päättelemisessä oikeassa reunassa verrattuna vasempaan reunaan? Miten neuletta ”lopetetaan” napinläven/ pääntien/ kädentien kohdalla? Millainen ”kankaan lopetus”(=päärme) muodostetaan napinläpeen/pääntielle/kädentielle?..entä päärme puseroon, hameeseen, housuihin? miten päärmäys tehdään puuvilla?/villa?/silkkikankalle? Miksi suomalaisen, historiallisen kansanpukeutumisen ”huippuinnovaatioita” ovat karjalaiset Rekkopaidat ja Nyytinkipitsit?...länsisuomalaiset Fransupitsit ja Tykkimyssyt? Siksi, että ne kaikki tavoittelivat materian(=kankaan, elämän) kunnialliseen, eettiseen ja esteettiseen aloittamisiin ja lopettamisiin!

 

Kun katselee ”pohjoismaisen vaateketjun päärmäämättömiä tuotteita”, havaitsee helposti, että selvät aloitukset ja lopetukset eivät ole muotia. Katoaminen on siis OUT, jonka seurauksena on kolikon toinen puoli: esillä oleminen ja tavoitettavuus ovat IN! Huomattava olisi se, että tuo todellisuus on nähtävissä, rakennettavissa ja brändättävissä. Se, joka ”aikuisten oikeesti” tapahtuu, ei ole hallittavissa tai konstruoitavissa missään tajunnallisessa taajuudessa. Tietokone rykäisee tasaisin väliajoin naamakirjankin ”tiedostot synkrooniin”. Elävä elämä on kokoajan de-synkronissa. Mieti ja yritä nähdä – mutta älä katso peiliin!

 

  Kesä on ”katoamisten aikaa” mut leikiks viä mun kaa?

 

 

J.K. - ”Katoamisen estetiikka”, Paul Virillo(alk.1980.suom.1994.Gaudeamus )ei ole kevyttä kesälukemista, mutta mehukasta ajatuspolttoainetta kyllä. Sen sijaan…- mennestä todellisuudesta Ultra Bra:n ”Poika vuoden takaa” (Vesireittejä, 2000, Johanna kustannus) kertoo varsin kesään sopivia, de-synkronisoituja juttuja. 

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: käsityökasvatus, elämänhallinta, facebook

Äireen kärestä

Lauantai 9.5.2009 klo 19:16 - mtu

Soli tiämmä järijestetty tämä sare ennen äireenpäivää. Taivas näemmä äänestää kulutusjuhulia vastaha. Toisesta kulumasta tiiraaltuna:  luanto-äiree pesöö nassuansa hianoksi fröökynäksi. Som paree ny rauhoottua yrinkysymyksen äärelle ja pistää suu muikiaksi ajattelemise merkiks.

Son yks kurontavirma Suames, ku sanoo rehevää, jotta ”ihimise ja maaliman välihi tarttoo jotaki pehemiää”…ja solis ny muka heirä liinaanen tuate. Moon sitä miältä, jotta noon vääräs ja moon oikias, ku meinaan Äireen kuuluva siihe toimehe parahitte.

Sitei oo monikaa äiree, ennenku riiuureissun tarkootuksen (taikka erehryksen) seuraamus alakaa potkia tupaa naise syrämmen ääres, sisuskaluus. Muutamien leuhkie ja löyhkäävie kuukiertoje jäläkee, naine honaa olevansa se ”entine hemaaseva likka”. Viimmestänsä sen rakkauren herelmän rääkäästessä, torellisuus o selvää ku pläkkipelti. Siinei synnykkää yhtä tyätä ilimoolle, vaa kaks uutta tointa: lapsen ja äireen.

Äkkiseltää tuumaalis, jotta nuaki hommat o teknolookine vallakumous vääntäny helepommaks. Sitä ku äireen ja lapsen pestit o pirempiaikaasia. Lama ja talourelline persnetto niittäki ajoottain vaivaa, mutta irtisanomissuaja o elinikääne molemmi päi. Äireen homma o aina ollu käsityätä ja tuloo aina olemaa. O-ha sitä värkätty kaikemmaliman pesukonehia kipoolle, vaattehille ja Turuus jopa puuloorille, mut e-hä tua äireen miäli kestääs pistää kurapyllyä vesimyllyhy pyärimää. Äiren kärellä son tartuttava kakaran tuatoksii, hualimatta mitä päästä noon kotoosi. Mikkää hevooset nei pirättele äireetä poissa lastentarha juhulasta taikka muista trysköistä, johona piltti pyärii. Ylypiää sitä paisuu äireen syrän kattellessa näytelmää, jossa kakara kuusena möllöttää itteteheryssä havuverhoossa. Siino kotiteollista yrittäjyyttä parahultaasesti.

Käret noon tärkiää polokupyärällä tyyräämisessäki. Son sellaanen taito, ku kuvaannollisesti näyttää poikaasen enimmääseltä irroottautumiselta korostansa. Äireestä son kauhiaa ja ihanaa, ku kakara metrinpätkän pyäräälöö omin päin. Piltti pakkaa oleen moisesta huriastelusta nii tohkeissaan, jotta unohtaa pitää käret ratis…ja piantareelle muksakruksen jäläkee äireetä taas tarvitaha.Koulutiälle sitä sitte joutuu lapsensa taluuttaan kärestä pitäen. Viimmeeset vilikutukset koulu porstuassa tehtäköö aina, piru viä, kärellä. Tekstiviästillä tuastaa jäis kylymät muistit kumpaasellekki. Ku se tärkiä laumajohtaja, luakanvalvoja o tunnistettu, sille annetaha käsi-päivää. Ku joukos o asiaa, tyrkätää kättä ylähä. Aina ku, tarvitahan ”kättäpirempää”, siinon jo ilikiä meiniki. Niinollen paree on pirättäytyä askareis, johona o palikat ”omis käsis”(…vaikka jurvalaasille voi antaa ottaa muutaman tyäkalunki. Noon niin käteviä!)

Rääkymistä ja porua pakkaa äireen hommassa oleen palijo. Millo o laps polovet ruvella, millo leikkukalu hukas. Sitä mukaa ku laps kasvaa, konhotukset pakkaa kasvaamaa kans. Ikää ei äiren käret oo joute. Äireen käret ne kruppaa kolttua, leipaasee myyjäisnisut, paijaa poies syränsuruja, koriaa läksyräknäyksiä, pumppaa pyäränkummia, parsii pelipaitaa ja naputteloo tiatokonehe lukkuja. Rakkautta ja rankaasuja o äireen käret täynnä.

Äireen käret o peli, jotei koskaa masiinoilla korvata. Äireen käret o suaras yhteyres siihe syrämmee, josson alakujaan kylyvetty toive omasta piltistä. Äireen (sen entisen hemaasevan likan) käret noon tarttunu sen henuusen poijan kätehe, jonka son valinnu vastamäjeksensä. Suhtehen tyästäminen o melekolailla käsityätä alusta loppuhun asti: pussaamista, paijaamista, paukahuttamista pöytähä, parantamista ja hyvänä pitämistä. Äireen käret noon "ne pehemiät", jokka ihimisen laps tarvittoo maalimaa vastahan. (mtu 9. 5. 09)

Kaikiille maaliman rautaasille äireille Lykkyä!

"Nothing Else Matters", Metallica.

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Äitienpäivä, käsityökasvatus

Karvanoppien kiillotusta

Sunnuntai 22.3.2009 klo 11:19 - mtu

Paljon on aatetta ja kansanedustajia virrannut siitä, kun nyt toimessaoleva opettajasukupolvi on itse ollut ammattiinsa ja työhön suuntautumassa. Omakohtaisella kasarimeningillä ”hikipingot” ohjattiin lukioon ja yliopistoon ja ”ne muut pökättiin amikseen.” Tänään, jo toista lamakautta myöhemmin, suunta on toinen. Nyt on sekä työntöä että vetoa ammattiin kouluttaututumiseen perusopetuksen jälkeen.

Ammattitaidon vuosittainen taitokatsastus, Taitaja-kisat ovat käsillä. Tänä vuonna ne järjestetään Vaasassa 25. – 27. 3. Botniahallissa. Ammattitaidon ja –koulutuksen täydellinen, kahdenvuosikymmenen kestänyt ”kasvojen pesu, imagon kohotus” on tuottanut ammatilliselle koulutukselle ansaitsemaansa arvostusta. Arvostuksen yhtenä osoituksena ovat juuri Taitaja-kisat ja niiden uudelleen käyttöönottama ideologia ”oppipoika-kisälli-mestari”-ajattelusta taidon kartuttamisessa. Ammattiin koulutus on suora ja konkreettinen keino nuorille päästä kouriintuntuvasti kiinni ”aikuisten oikeisiin töihin”, vastuunottamisen maailmaan.

Kun kisoihin on aikaa -3 päivää, ”ilmassa on Suuren urheilujuhlan tuntua”. Vauhtia ja oppia ollaan opettajissa oltu hakemassa jo vuosi sitten Espoon järjestelyistä. Kilpailualuetta olemme oman lajin osalta suunniteltu ja valmisteltu opiskelijoiden kanssa tammikuusta alkaen. Lajin vastuuhenkilöitä ja tuomareita on rekrytoitu työelämästä ja samalla leivottu kontakteja uusiin kumppaneihin. Suuri urheiluhalli on viikossa kuskattu, kannettu, rakennettu, maalattu ja fiksattu monialaiseksi ammattitarjottimeksi. Toimijoiden keltaisia edustusvaatteita on sovitettu ja entisaikain amislaisten symboliset ”kisa-talismaanit” = karvanopat on kiillotettu. Taitaja-kisat ovat mainio ”mahdollisuuksien tori” nuorille näyttää taitojaan ja nuorempien tulla tarkistamaan tulevaisuuden haaveitaan.

Konkreetinen, näkyvän työn tekeminen on parasta lääkettä aikuistumisen kuoppaisella tiellä kompastelevien nuorille. Käsillä tehdyn työn viisautta on suomalaisessa kulttuurissa pönkitetty jo koululaitosjärjestelmän perustamisesta lähtien. Uno Cygnaeus fiilatessaan koululaitokselle curriculumia, lukusuunnitelmaa, sijoitti ”Työkasvatuksen” keskeiselle sijalle kasvavan sukupolven sivistystyötä. Sittemmin käsityön, tekstiili-teknisentyön –nimityksiä kantaneella oppiaineella on ollut vaihteleva jalansija kasvatusaatteen muutosmyrskyissä. Eikä tuuli näytä laantuvan.

Ammattikoulutuksen kasvava tarve Suomessa asettaa käytännön- ja kädentaidot jälleen kovaan kurssiin. Ammattiin kasvattamisessa on oleellista TAITO. Sekä opettajan, työelämän ammattilaisen että opiskelijan on tavoiteltava, harjoiteltava ja toteutettava taitoa tietyn alan ammatissa. Se merkitsee kognitiivisen tietämisen ja toiminnallisen taitamisen yhteensoveltamista käytännön tilanteessa. Se, mikä taito kulloinkin on ”käypää valuuttaa” kullakin alalla, riippuu talouden tilasta ja alueen työllistävistä elinkeinoista. Ammattitaidon kasvatuksessa on pysyvää opetettavaa sisältöä ongelmanratkaisukyky ja viestintätaidot sopivassa sopassa yrittäjyyden kanssa. Taito- ja taideaineiden tuottaman osaamisen tarve ei pääty perusopetukseen.

Työn tekeminen on enemmän ”muodikasta” nyt kuin viimevuosikymmenen laman turruttamille nuorille. Ammattikoulutuksella rakennetaan vahvasti nuoren identiteettiä. Ammattitaidon ja -koulutuksen omaava nuori ”on jo Jotakin”. Ammattitaito kasvattaa ihmiselle ”siivet lentää”.(mtu 22. 3. 09)  

 

Jälkilento:on ..pääsee hyvään vauhtiin ”Lift”:illä (Poets of the fall.) 

-Taitaja-kisat Vaasassa 25. – 27. 09.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Ammattikasvatus, kädentaidot, käsityö

Älyllistä langottelua

Sunnuntai 8.2.2009 klo 16:46 - mtu

”Pitkiä pellavia, hienoja hamppuja..” lueteltiin ennen laskiaisena suomalaisessa pirtissä taikoja hyvän sadon toivossa. Pitkät pellavat takasivat mainiot kuidut ja vahvat langat. Viljaisa pellavasato tiesi lankaisaa l. työteliästä vuotta taloon. ”Lanka-lykky” merkitsi kirjaimellisesti materiaalivarantoa. Sittemmin on lanka taipunut ihmisten mielessä ja kielessä moneen: tekniikkaan, muotoon, termiin ja symboliikkaan.

Katri-Helenaa laulattivat 60-luvulla puhelinlangat. Silloin lankaviritykset tolppien varassa teiden ja katujen varsilla ilmensivät modernin maailman ensiaskelia Suomessa. Lankapuhelimet alkoivat yleistyä yksityiskodeissa 70-luvun alussa. Niin tärkeä tuo lankavekotin oli, että koulussakin opeteltiin kansalaistaidon tunneilla kohteliaita fraaseja lankaluuriin vastauksiksi. Faxin näkymätön viestintä 80-luvulla ihmetytti. Tietokoneellisen vallankumouksen jäljiltä 2000-lukuinen langaton viestiminen ja tiedonsiirto ovat ihan peace of cake. Kummallista kyllä: monenmoisten kodinkoneiden rynnistys koteihin ja pitkällekehittynyt langaton tekniikka on aiheuttanut virtajohtomeren tyrskimään olohuoneisiimme. Kun tekniikka tyrkyttää jotakin erinomaista ominaisuutta, tarvitaan lisää teknisiä laitteita niitä hyödyntämään. Suomi lepää langoilla.

Lanka muotona on käytännöllinen. Kynttilän sisään valetaan sydänlanka. Ilotulitusten ja rakettien räjähtämisen mahdollistavat sytytyslangat. Naisihanteena paparazzien hätyyttämänä koikkelehtivat langanlaihat mallit. Yritysjohtajilta vaaditaan monia taitoja talouspolitiikan ymmärtämyksestä sosiaalisiin vuorovaikutustaitoihin ja tuotannon kaikki ”langat on oltava hänen käsissään”. Kirjailijan, teatteriohjaajan ja opettajan on suunniteltava työnsä siten, että vastaanottajille selviää asian ydin, ”punainen lanka”.

Tekniikkana langalla on oma itseisarvoinen asemansa eri materiaalien jalostamisessa. Lankatekniikat tekstiilitiedon osana ovat oleellisia suomalaisessa kansanperinteessä. Neulominen ja virkkaaminen tekstiilimateriaalin hyödyntämisenä ovat vertaansa vailla joustavan ja saumattoman vaatteen valmistuksessa. Ihmisvartaloon muovautuvan ominaisuutensa ansiosta lankatekniikalla valmistetut tuotteet ovat käyttömukavuudessaan ylivertaisia. Kädentyön harjoittamisen muotona langan työstäminen on niitä harvinaisia lajeja, joissa käytetään molempia käsiä symmetrisesti. Lankatekniikat ovat korvaamatonta aivopuoliskojen yhteistoiminnan treenausta. Lanka laajentaa ihmisen toimintakykyä.

Käsityökasvatuksessa lankatekniikoiden haastavuus esittäytyi jälleen, kun artesaanien opetus alkoi vaatetusosastolla. Työvälineet, -materiaalit ja -otteet ovat erilaisia verrattuna valtaapitävään vaatteen valmistukseen, ompeluun verrattuna. Lankatekniikoiden työstäminen edellyttää vahvaa avaruudellista havaitsemista, hienomotoriikkaa ja koordinaatiokykyä silmien ja käsien yhteistyöhön. Ensikertaa puikkoja käsissään pitelevä miesopiskelija opettaa ”opettajalleen” rakenteiden havainollistamisen tärkeyden ja oikeiden työotteiden merkityksellisyyden. Silmukkarivistön syntyminen langalla puikolle on monen esimerkin, kannustuksen ja ”vieriopetuksen” väärtti. Pipoon on vielä kerroksia tehtävänä ja niskasärkyä tiedossa, mutta oppimisprosentti on 100 ja saldo heti nähtävissä oppijan ja opettajan kasvoilta (kumpi lienee kumpi?).

Opiskelijoiden tuunaamissa ystävännauhoissa sompailevat paitsi eriväriset villalangat, myös ajatus hyvän tekemisestä käsin ja kaverin muistaminen Ystävänpäivänä. Nauhaksi, yhteen solmeilluissa langoissa kasvaa sosiaalinen merkitys, symboli yhteisyyden tarpeesta. Lankojen värien sommittelu kutkuttaa esteettisyyden kaipuuta, punominen houkuttelee rytmitajua sormista ja työn näkyvä valmistuminen tukee järjestelmällisyyttä lankojen hallinnassa. Toiminta on silminnähden addiktoivaa: sen ovat todistaneet viime viikolla jo viisi ryhmää eri-ikäisiä lähihoitajaopiskelijoita. Sytyslanka tekemiseen palaa jo!

Lanka: niin pieni ja vaatimattoman yksinkertainen, mutta mahdollistaa monimutkaisen systeemisen järjestelmän, joka siirtää puita ja pukee pienimmät. Lanka on loppumaton tai katkaistavissa. Lanka on konkreettinen ja symbolinen. Lanka kädessä ennustaa tulevaisuutta tai ruokkii toimintaa. Langassa on muoto, tekniikka ja viesti. Langasta on lähelle, mutta se voi kantaa kauas. Lanka on älyllisen elämisen edellytys ja tuotos.(mtu 8. 2.09)  

 

Jälkipäättely:-Lempeän älyllistä on myös Ville Leinosen käsityömäinen musiikki: ”Pieni ja lämpöinen”. Aivan kuin langasta laulaisi! 

 

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Lanka, lankatekniikat, neulominen, käsityökasvatus

Mukavuusvyöhykkeellä

Lauantai 27.12.2008 klo 22:09 - mtu

Yksi vuosi on lopuillaan antaakseen saumattomasti tilaa uudelle vuodelle. Väistämättä, pimeän ajan valon-juhlan jälkimainingeissa, on vuorossa hetki pysähtynyttä aikaa. Aikahan ei oikeastaan pysähdy, vaan kiireisen ihmisen, ajankuluttajan toimintaan laskeutuu luonnollisempi rytmi.

Nyt saa elää ”mukavuusvyöhykkeellä.”Mukavuusvyöhyke kuulostaa maantieteelliseltä paikan rajaukselta…ja se voi olla sitä. Silloin sen koordinaatit voisivat olla muotoa: sohva, jääkaappi, rantareitti, oma sänky-alue. Oleellisempi ajatus ”mukavuusvyöhykkeestä” on mielen tila oleellisen toiminnan harjoittamiseksi. Siis ajatus siitä, että saa tehdä itseä miellyttäviä, tarpeellisia, muttei turhia asioita, tai olla tekemättä mitään. Mukavuusvyöhykkeen voi saavuttaa oikeastaan pääasiassa kahdesti vuodessa: juhannuksen ja joulun jälkeisinä, seesteisinä lomapäivinä. Päivinä, jolloin juhla on katkaissut puuduttavan arjen ja työn rasitukset ovat selkeästi taka-vasemmalla.  Mukavuusvyöhykkeen on tarkoitus nostaa esiin elämisen olennaisuudet: miten oikeasti haluaisi aikaansa viettää? Mitkä toiminnot ovat onnelliseen elämään riittäviä? Millaisen luonnon tekemisen vapaaehtoisuus tai mieluisuus tuo yksilössä esiin? Mitä minä tarvitsen ja haluan?

Mukavuusvyöhyke mielessä paljastaa asioiden oleellisuuden, tai tarpeellisuuden. Riittävät toimet mukavaan elämään ovat varsin yksinkertaisia: riittävä syöminen, ulkosalla liikkuminen, lepo…ja ehkä ajatusten virtaan heittäytyminen myös. Ei muuta. Mitä yksinkertaisemmaksi karsii ympäristön tavarapaljoutta ja tekemisiä, sitä selkeämmin oma, yksilöllinen mukavuusvyöhyke tulee esiin. Sitä selkeämmin tiedostaa oman olennaisuuden ja tahdon. Mukavuusvyöhyke l. olennainen olemus löytynee kutakuinkin kaikista asioista ja ilmiöistä, uskoisin. Jokaiselle (tai melkein) löytyy se paikka tai tilanne, jossa juuri tuo ihminen, esine tai asia on omiaan täyttämään tarkoituksen tai tekemisen tavoitteen. Mukavuusvyöhyke on se ”piste”, jossa mikään muu asia tai ilmiö ei pysty korvaamaan tarkoitustaan.

Olennainen käsityötekniikka löytyy ehkä tavoitteen myötä parhaiten. Neulominen on paras työskentelytekniikka, kun tarvitaan vartaloa myötäilevää, lämmittävää vaatetta. Metalligrafiikka on kuvaamisen keinona kohdallaan, kun tavoitellaan herkkää, viivaan perustuvaa kuvailmaisua. Silkkimaalaus on se tekniikoista, jolla saadaan aikaan utuista, pehmeää asustetta. Valokuvaaminen on ympäröivän ympäristön paras dokumentaatiotapa, kun on kyse realistisuudesta. Tekniikka on oikea, kun siinä ei ole mitään liikaa, vaan riittävästi, tarpeeksi ja silti se tavoittaa parhaiten tarkoituksen.

Putsaa, pieni ihminen, nurkkas ja mieles turhasta krääsästä ja toimesta. Etsi oma mukavuusvyöhykeesi ja asetu sinne viljelemään olennaisinta itsestäs.  

 

Jälkihuomio:  -Musiikki on kohdannut esittäjänsä:  Linking Park, ”Leave out all the rest” ja  Sturm und Drang, ”Million nights”. Yksinkertaista, mutta kaunista ja kestävää.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Käsityökasvatus, elämänhallinta

Lähikuvia ja Suurempia kuvioita

Lauantai 13.12.2008 klo 17:32 - mtu

Elämässä ja valokuvauksessa ovat kiehtovimpia asioita perspektiivi ja sisäinen paradoksi: lähikuva suhteessa ympäristöönsä. Kun kameralla pyydystät kohdistusruutuun aihetta, etsit sille rajaukseksi jotakin suhdetta ympäristöönsä. Pelkkä ”kohde” on usein vain irrallinen pala/otos/välähdys näkyvästä. Kun elämässäsi pohdit ja ”vaivaat tilanteiden taikinaa”, suhteutat niitä aiempiin tapahtumiin: zoomaat perspektiiviä ongelmallesi.

Syyskauden neulomisen kurssi työväenopistossa on ohi. Kurssille kokoontui syksyn aikana joukko erilaisia naisia, jotka mielivät neuloa. Jokaisella naisella oli omat tavoitteensa ja taidolliset lähtökohtansa. Monen monituista silmukkaa, puikollista ja kerrosta tulivat neulotuiksi syksyn aikana. Monen monta kertausta silmukan luomisesta, nurjasta silmukasta, sukan kantapäästä ja peukalosilmukoiden poimimisesta: kaikki tulivat tarpeeseen ja tavoitteeseen. Monta ohjetta tuli jaetuksi, useat hetket vietetyiksi naisten ja kokemukset vaihdetuiksi ihmisten kesken.

Lähikuvassa kässäope neuvoo kädestä pitäen tikkuamista. Pespektiivillä suodatettuna, ”suuremmassa kuviossa” kaikki ryhmässä, kokeneet ja kokemattomat neulojat, olivat paikallaan leppoisaa tekemisen henkeä luoden. Kokonaisuus on aina enemmän kuin osiensa summa.  Kaikki nuo peruspukimiksi tunnistettavat lapaset, sukat ja huivit merkitsevät neulojille selkeän, näkyvän lähtökohdan ja tavoitteen. Nuo vaatekappaleet muodostavat myös selkeän välinearvon suurempiin kuvioihin arjessaan ja elämässään. Tuo Suurempi kuvio voi olla neulominen vapaa-ajan rentoutumiskeinona, kädentaitojen verryttelymuoto, perheen puettaminen, ystävän muistaminen tai naiselle luontaisen esteettisyyden kaipuun tyydyttämistä. Olipa motiivi neulomiseen mikä tahansa, se auttaa meitä luomaan ja käsittämään omaa ympäristöämme. Neulominen on kestävää kehitystä.

Neulomisella on nyt ”vetävä lähikuva”. Neulomisen eräs viehätys lienee välineiden yksinkertaisuus ja materiaalin kohtuullisen helppo saatavuus. Pienellä nyssykällä ja kahdella tikulla pääsee alkuun. Konkreettinen neulos tekemisestä on heti näkyvissä ja imu tekemiseen on syntynyt. Neulomisen tuotos on käytettävissä arjessa, tarpeessa ja koristeena. Tekijänsä näköinen ”nimimerkki” ja jalanjälki ympäristöön on syntynyt. Neule ON LÄHIKUVA tekijästään.   

 

Jälkikuvia: -”Rajaton” luo kosketusta ihmisen lähikuvaan herkästi: ”Ikävöi ihminen”. Kappale löytyy yhtyeen ”Maa”-cd:ltä 2007. (Plastinka records)

-Silmukka Silmukalta neulomiskurssin "lähikuvia" ja tekijöitä tulee olemaan esillä Vaasa-opiston kevätnäyttelyssä -09.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: neulominen, käsityön merkitys, käsityökasvatus

Arvotonta arviointia

Keskiviikko 26.11.2008 klo 23:11 - mtu

Opettajan työ on…työtä siinä missä joku muukin ammatti. Työn hyvät ja huonot puolet tulevat suurinpiirtein koettua kymmenisen vuoden rupeaman aikana. Opetustyön ehdottomasti kurjin, monimutkaisin ja vaikein tehtävä on arviointi. Evaluoinnista puhuttiin opiskelun aikana, mutta korea ilmaisu ei tee sisällöstä yhtään sen sulavampaa.

 Pääsin osallistumaan Vanhustyöhön suuntautuvan aikuislähihoitajaryhmän ammattiin valmistumiseen. Päätöstilaisuus oli pienimuotoinen opintokorttien jakoineen ja lähihoitajavaloineen. Kinuskikakun ja kahvin lomassa hersyivät elämänmakuiset muistot kolmivuotisen opiskelun kommelluksista. Muisteltiin ensimmäisiä toiminnallisia kokeita ja pistämisharjoitusten jännitystä. Ryhmää opettavat opetkin saivat osansa ”lämpimäisistä”, töksäytyksistä. Totta se on, mitä ryhmävastaava puheessaan sanoi ”meille opettajille tulee ikävä”, kun nyt ryhmä siirtyy työmaille.

On harvinaista, että ”summamutikassa” yhteen kerätyt opiskelijat hitsautuvat niin tiiviiksi ja toisiaan tukevaksi kuin tuo ryhmä, jossa kaikenikäisten elämänkokemus on ollut ryhmän mausteena ja apuna opinnoissa. Tuollaista ryhmää opettaessaan, sitä tuntee kouriintuntuvasti omien taitojen rajallisuuden. (Tuon ryhmän kohdalla palaa mieleeni Hesarinkadulla poikineet kasvatusfilosofiset spekuloinnit: onko toisen ihmisen opettaminen ylipäänsä mahdollista? Juu, ei, vaarinhousut.) Tuollaisen hersyvän, eläväisen aikuisryhmän opettaminen tekee nöyräksi. Sellainen määrä elämänkokemusta, avointa sydäntä ja naisenergiaa samassa paikassa kerrallaan pistää opetusvastuussa olevan opettajan ”saamapuolelle”ja työnilo on taattu. Siksi tulin pohtineeksi, että mikäpä minä olen heitä vielä arvioimaan! Hyvät hyssykät: hyvä, kun pysyin peesissä. Meidän opiskelijahallintaohjelman arviointiasteikko on aivan liian rajallinen. Olisin lisännyt sinne ryhmää varten kategoriat: ”Kehityskelpoinen, avarasydäminen, elämänviisas, äkki-innostuva, hersyvä, rönsyilevä ja utelias”. Olisi arviointikin ollut jonkun arvoista.Vaikka en kaikkien nimiä muistanutkaan ihan oikein, Teidät mä kyllä muistan.

Kiitokset kauniit, Naiset…uutuudenkankeat sisar-hento-valkoiset …vai pitäisikö sanoa naiset-vankat-kaikenkirjavat!  Pitäkää kädet pehmeinä ja pää kylmänä (EI TOISINPÄIN), vaikka lääkäri tulisi!(mtu. 26. 11.08)  

 

Jälkisoitto:-Onneksi olkoon ammattiin valmistumisesta!...Celine Dionin sävelin ”That´s the way it is”

-Monia lahjavaihtoehtoja tarjoavat Taito-liikkeet ympäri maan. Kansanperinteisesti kuivioitu nuppineulatyyny(taustakuvassa) on kätevä ja kaunis: Constia:n valmistama.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Arviointi, käsityökasvatus, elämänhallinta

Id: 2o, 2n

Keskiviikko 12.11.2008 klo 21:22 - mtu

Viimeviikonloppuna etuhampaastani lohkesi merkillisellä tavalla pala. Hampaitteni ylärivistöön jäi teräväreunainen torso. Kätevän hammaslääkärin käsittelyssä merirosvo-hymy vaihtui taas omaani. Taas syntyi uusia merkintöjä ”jälkeeni jääviin henkilöllisyystodistuksiin”, hampaisiini. ”Ihan kuulostaa neuleohjeelta”, tuumin kun hoitaja luetteli ääneen hammaskalustoni tuntomerkkejä:” A1, 2pinnalla o, A2, 1pinnalla 1,…”. Juu-u, käsityöihmisiä ovat niin hammaslääkärit, neulojat kuin tietokoneohjelmien koodaajatkin: heidän työkielensä ovat kuin salaista ”tikkukieltä”, jota ymmärtävät vain asiaan vihkiytyneet.

Olisipa  hauskaa, jos oman id-tunnuksensa tai –korttinsa saisi tuunata itse! Olisi passintarkastajillakin työssään vaihtelua. Passikuvan oheen olisi neulottu omakätinen mallitilkku kunkin persoonan mukaan. ”Yours passport, please” , ”Thank you, 2o, 2n”…tai ”Have a pleasant journey, ”Miss -3o, lk, 2o.yhteen.” Jos identiteettitunnuksessa ja ihmisen habituksessa olisi epäilyttävää, tulisi tullin sivuhuoneessa antaa ”käsialanäyte” puikolla ja langalla, jotta henkilöllisyys vahvistettaisi. Siis neulottu identiteetti.

Käsityöllinen identiteetti ja käsityön eri merkitykset identiteeteille puhuttivat neulekurssilla, tikkuamisen lomassa. Hoitoalalla työskentelevällä neulojalla oli käytännön kokemusta käsityön ymmärtämisen törmäyksistä sukupolvien välillä. Kun nuoret lähihoitajaopiskelijat hoitokodissa innokkaina yrittävät vanhuksia ”askartelemaan” kuntouttavassa tarkoituksessa, ei vastaanotto ole kovin lämmintä. Pelkkä ”askartelu tai kädentaitojen harjoittaminen” on vanhusten korvissa tarpeetonta puuhastelua, materiaalien tuhlaamista. Heidän nuoruudessaan käsillä tehty oli TYÖTÄ ja  identitetti rakennettiin ”raskaan työn raataja”-eetoksella. Siksi ”vessapaperihylsyistä tonttujen väkerrys” ei tuota nuorten toivomaa virikkellistä toimintaa.

Puikonpisto sydämeeni. Nuoria ammattiin opiskelevia on haasteellista saattaa käsityöllisten kokemusten äärelle, koska uusien sukupolvien kotikokemukset käsillä-itsetekemisestä hupenevat. Itse tekeminen on kuitenkin se ainoa tie kehollisiin muistikirjamerkintöihin, vaikkapa ”neulottuun id-korttiin.” Käsityöntekijöinä olemme ”viestinviejiä” vanhemmiltamme nuorille, jotta uusi sukupolvi saisi omakohtaisia kokemuksia sovellettavaksi työnsä välineeksi. …sillä mehän olemme pian niitä, joille virikkeitä tarjoillaan. "Mitäs virikettä muarille tänään sais olla?" (mtu 12. 11. 08)

Jälkiäiset:

-Muistoja vanhoista "hyvistä ajoista" tarjoaa Ylen Elävä arkisto. Nykynuorille vinkkejä muorien ja paappojen nuaruuresta mm. pätkässä "Torielämää Vaasassa 1930-luvun alussa".

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Neulominen, käsityökasvatus, identiteetti

The Message: Laatua Lattarinnoin

Tiistai 14.10.2008 - mtu

Opintomatka Lontooseen (7. – 10. 10. 08.) oli Taito-verkon vaasalaisen jäsenyhdistyksen, Loftetin järjestämä. Matka oli osa kolmivuotista ”Käsityö näkyväksi Pohjanmaalla”-hanketta. Lontoossa oli hankkeesta mukana 11 Vaasan alueella käsityössä vaikuttavaa henkilöä. Matkan pääkohteina olivat ”Origin, The London Craft Fair”, Somerset House:ssa sekä ” The Knitting and Stitching Show 2008”, Alexandra Palace:ssa.

Järjestyksessä ensimmäiseksi kävimme “Origin”-tapahtumassa, Somerset Housessa. Näyttely oli pystytettynä kauniin, historiallissävytteisen rakennuskompleksin sisäpihalle, varsin rajattuun halliin. Näyttelyhallin sisustus oli selkeän tyylikäs, mutta näytteilleasettajien ”kopperot” varsin pikkuruisia, mutta elegantteja. Pieniin esittelytiloihin mahtui käsityöntekijältä tai-yritykseltä vain ”paras osa” tuotteista. Esitteitä ja yhteystietokortteja oli kuitenkin kiitettävästi. Myytävää oli rajoitetusti, mutta jos sitä oli, maksutapa oli joustavasti luottokortilla. Artikkeleista eniten oli tarjolla tekstiilihuiveja sekä koruja ja myös näiden yhdistelmiä. Muutamia puutöitä, keramiikkaa ja lasitöitä oli myös. Suomesta mukana oli tällä ensimmäisellä esittelyviikolla ”Latimeria” metallisilla aterimilla sekä keramiikka astioilla. Suomalaista kudontaperinnettä oli häivähdys ”Keskusta”-nimisen yrityksen tekstiilitöissä. Kojun ystävälliset esittelijät olivat kuulemma tottuneet vastailemaan suomalaisten huvittuneisiin kysymyksiin yrityksen nimestä. Ko. yrityksen yhtenä tekijänä mainittiin Suomessa opettajana toiminut Sytze Roos. (www.keskusta-fabrics.com ) 

Ibis-hotellissa hyvin nukutun yön jälkeen, suunnistimme metrolla ja bussilla kauemmas Lontoon keskustasta, Alexandra Palaceen. The Knitting and Stitching show 2008 oli yllätys positiivisesti, todellinen käsityöläisen ”tavarataivas”. Paikka oli nimensä mukaisesti palatsi, valkeine marmoripylväineen ja värikkäine lasisine Ruusuikkunoineen. Ja tarjottavaa oli. Tarjolla oli kaikkea, mitä suomalainen pikkukaupunkilainen ei osaa kuvitellakkaan (ja uskoisin suuremmastakin kaupungista tulevan henkäisevän pariin kertaan syvään, ennen kuin uskoo silmiään.) Messuilla oli esillä laaja valikoima neulonnan ja kirjonnan työvälineitä, apuvälineitä, lankoja, neuleita, huiveja, koruja, päähineitä, kirjoja, työnäytöksiä eri tekniikoista, valmiita töitä, kankaita, tilkkuja, neuloja, harrastajia, ammattilaisia, järjestöjä, kouluja, yhdistyksiä, projekteja,jne.

 Kirjonnan rajaton ilmaisuvoima häivähti mieleeni ja lämmin ajatus Maikki Seppälän kirjontaopetukseen 90-luvun kässäopeplantuille Hesarilla. ”Tätä se Maikki viissiin tarkoitti puhuessaan kirjonnan mahdollisuuksista”. Langoissa oli tarjolla karhean krouveihin lampaanvillasta seitinohuisiin silkkilankoihin: kaikki neuleisiin tarkoitettuja. Töissä, niin neuleissa kuin kirjonnoissa, oli käytetty mitä moninaisempia materiaaleja ja tekniikoita ja värejä :siinäpä ihmettelemistä suomalaisen käsityöpuritanismin kasvatilla: ”kaikki paitsi luonnonmateriaalit ovat turhia”. Käsityön taitoa oli hyödynnetty myös hyväntekeväisyyteen, naisten auttamiseksi maailman hätää kärsivissä paikoissa, mm. tsunamin tuhon jälkeiseen uudelleen rakentamiseen Thaimaassa. Siitä laaja ja näyttävä esillepano käytävähallissa. Suosittuja olivat ohuesta mohairlangasta neulotut murretunväriset neulejakut, jotka olivat kevyesti huovutettuja. Monipuolinen repertuaari oli tarjolla myös huiveista: paljon oli käsittämättömän ohuista langoista neulotut. ”Mitenkähän suu napsaa suomalaisella neulojalla, kun jo 2-numeroiset puikot tuntuvat mahdottoman työläiltä käyttää?!” Koruja ja kasseja oli myös neulottuja, kudottuja, huovutettuja, kirjottuja ja punottuja. Taisi olla jokaiselle jotakin, kunhan pystyi itsensä hillitsemään valinnan vaikeuden vaivoista.

Paikkaa ”kansoittivat” kaikenikäiset ja -kokoiset naiset. Suuri osa oli viehättävästi ikääntyneitä englannittaria. Mukaan mahtui(niin kuin jokapaikkaan) siroja japanittaria sekä tutummanoloisia skandinaavittaria Norjasta. Muutamat tutut suomenkieliset tervehdyksetkin vaihdettiin päivän aikana. Kanssakayminen oli iloista, välitöntä ja kohteliasta. Englantilaiset jos ketkä osaavat pitää järjestystä: neulontamessulla ja metrossa! Ikähaitari oli railakkaasti käytössä: messukäytävillä juoksentelivat koulupukuiset koulutytöt muistivihot käsissään sulassa sovussa hauskasti harmaantuneiden villatakkinaisten seassa. Kokeneempia(=vanhoja) asiantuntijanaisia oli väkevästi. Melkoista womanpoweria yhdessä paikassa!

Paljon jäi asioita mieleen molemmista käsityön tapahtumista Lontoossa ja vielä enemmän kypsyy ajan myötä, uskoisin. Mykistävää oli esille tuotujen töiden korkea laatu. Pientä kissanhännänvetoa syntyi jo illalla, neuvoa antavan tuopposen ääressä: onko suomalainen käsityönopetus ”pudonnut puusta?” Juu, ei, vaarinhousut?! Kai koulutuksesta (peilistä) on hyvä aloittaa tutkiskelu, miksei Suomessa ylletä käsityötuotteiden laadussa kovin korkealle: hurskas sivistyksen-aate,(viheliäät) Pisa-tutkimukset ja hajanainen kädentaidon opetus eri tasoilla ovat varmastikkin ”sylttytehtaan” äärellä. Suomalainen ”sivistys”-aate nojaa edelleen koululaitoksen perustamisaikojen hyveisiin: monipuolisuuteen ja yleissivistykseen. Pisa-tutkimuksissa saadut menestykset piiskaavat suomalaista koululaitosta suorittamaan edelleenki ”armopisteitä naapurimaiden” silmissä. Niissä suorituksissa aikaa ja keskittymistä vaativia Taito- ja taideaineita ei lueta ”tärkeiksi”. Koulutus käsityön alalla pyristelee lapsenkengissään: perusopetuksessa kädentaidot kilpailevat trendikkäämpien aineiden puristuksessa joka ops:ia sorvatessa, ammatillisella tason koulutusta riivaavat vuoronperään kuntien yhdistymispaineet ja vuoroin oppilaitosten profiloitumispykäykset: aivan liian riuhtovin syklein. Korkea-asteen koulutuksella Suomessa ei ole riittävästi kilpailua, jotta se motivoituisi kehittämään opetustaan ja yhteyksiään muihin opetuksen tasoihin ja opintojen sovellettavuuteen. Näin yksittäiset gurut ja harvat koulutusyksiköt voivat ylläpitää melkoisia monopoli mesenaattejaan, omine vaatimuksineen. Pikkuruisen kässästä kiinnostuneen ihmispolon ”pää tyhjätään edellisestä” ja täytetään oman oppilaitoksen totuuksista, kun kässävärkkääjä yrittää kehittää itseään käsityössä koulutusasteelta toiselle.

Miten Eglannissa syntyy laadukkaan käsityön tekijöitä? Todennäköisesti heillä täytyy olla kiinnostuneille lahjakkaille yhtenäinen koulutusmahdollisuus perusasteelta korkea-asteelle harjoittaa tiettyä, rajattua taitoa huippuunsa, paljon virikkeitä mahdollisista tekstiili-ilmaisun muodoista ja materiaaleista,  ja monia kokeneita, myötämielisiä, tekstiilikulttuuriatuntevia ohjaajia tekemistä kannustamassa: siis ”kypsään ikään ehtineitä, lattarintaisia, mutta kannustavia ja pitkänlinjan Taitaja-mummoja”. (mtu 13. 10. 08)  Jälkipuintia:

-Pientä ajatuksia palauttavaa lyriikkaa tiukkaan pohdintaan tarjoaa 51 Koodia, ”Kauas”-kappale: Kauas pilvet karkaavat…”. Ehta Joensuulainen uudenpolven tekijäkaarti suoltaa suomalaista poljentoa tuoreesti.- Origin, The London Craft Fair”,-Hyvää tekeville käsille:  (http://www.powerofhandsfoundation.co.uk/  )-Korkeatasoisia tekstiilien valokuvia sisältävä lehti , Selvedge(http://www.selvedge.org/ ) 

-Monipuolisesti kädentaitojen kirjoja ja oppaita Anovabooksista; osastolta:. Crafts, hobbies & textiles: (http://www.anovabooks.com/ )

(Nämä ja muita linkkejä molempien näyttelyiden ja messujen sadosta kerättynä linkkilistalle tulevina päivinä.)

 

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: neulonta, kirjonta, käsityökasvatus, käsityötaito

Elämän merkkejä

Torstai 25.9.2008 - mtu

Lapasen neulomisessa ensimmäinen merkki on aloituslanka: siitä lasketaan puikkojen järjestys ja järjestysnumeron perustella peukalokiilan paikka, siis seuraava merkki. Ensimmäisiä merkkejä on seurattava tiiviisti, jotta peukalokiilan neulominen tuottaa toivotun muodon ja mitan. Lapasen neulomisen eri vaiheissa tarvitaan huomiota vaihtelevasti: väliin on neulottava silmukka silmukalta ja kerros kerrokselta ja väliin voi neuloa pätköttää sileää sormituntumalla, rennosti nauttien.

Ihmisen elämä ja kasvattaminen muistuttaa lapasen neulomista. Matkalla on kavennuksia ja lisäyksiä, rajoja ja rakkautta. Ihmisen kasvatus, niin yksityisesti vanhempana kuin ammatillisesti opettajana, sujuu harvoin ”ohjeiden mukaan”. Joustinta tarvitaan ja kohdistusmerkkejä. Lähellä tapahtuvat tragediat ja rakkaiden koettelemukset ovat elämää. Jokainen tapahtuma, paha ja hyvä, jättää jäljen ihmisen ”ohjeeseen”, merkin elämästä mieleen ja muistiin. Kun ”huonoja merkintöjä ohjeessa” on riittämiin, elämänhalu lakkaa, työ puretaan alkulankaan saakka. Siinä tilanteessa tarvitaan paljon tukea ja opastusta uudelle aloitukselle, uuden luomiselle. Pienissä silmukoissa on kokonaisen työn, lapasen tai villapaidan alku.

Äiti-maa on kantanut elämää ”sylissään” miljardeja vuosia. Vähän tiedämme aikojen alusta, ensimmäisestä merkistä, myöhempien aikojen elämästä jotakin. Jääkausi on merkinnyt viestejä suomalaiseen peruskallioon ehkä satojatuhansia vuosia sitten. Kallioissa ja kivenjärkäleissä eri sävyiset juovat ovat ankarien olosuhteiden jättämiä, merkkejä menneestä elämästä. Näiden luonnon merkintöjen äärellä ihminen saa itsestään ansaitsemansa mittamerkinnän mieleensä, jos nöyrtyy näkemään. Kuitenkin, pienessä ja suuressa, kaikki on merkittynä muistiin: kiveen, ihmiseen ja neuleohjeeseen. Se kohta, kun me näitä merkkejä näemme, on merkittävä hetki. (24. 9. mtu)

 

Jälkimerkit: 

-Vaasan edustalla sijaitseva Merenkurkun saaristo hyväksyttiin heinäkuussa 2008 Unescon maailmanperintöluetteloon.(www.ympäristo.fi )- Luonnonsuojelu- "Merenkurkku on maailmanluokkaa."

-Sanoista salvaa mielelle: "Elämän koreus". Valikoima runoja. Eino Leino.(toim. Hannu Mäkelä) Seven. Keuruu 2001.

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Neulominen, käsityökasvatus

Kiälikartalle eksyny: tiatokonehesta turuuks!?

Tiistai 23.9.2008 - mtu

Joku arvonsa tunteva sano, jotta mun pärvöötyksessäni joku juttu oli ”meleko mukihimenevä”, mutta hirasta kiältä lukia!!? Voi hyväntähäre!...silloon pitää kiriaanrantuja silimitellä nopiampaa!  

 

Siton kiälikartalla monta kohoretta ja maisemaa. Opiskelijoolle tapaan sanua, jotta ” kärentaitoja ku opetteloo, son ku kiälikurssia ihimistyähö, kärenkiältä”. Hoiron tyämailla sitä tuppaa väliin asiakkaita, jokkei toimita suuvärkillä, siis puhu: koita siinä sitte selevittään tasavertaasesti ”hyvät-ehtoot” ja ”tarvittekko-muuta-toimitusta-teherä?” Kakarat ja varttunehet ihimiset pakkaa oleen iliman hampahia, jotta niiren kans tuloo toimehe ”ruumihinkiälellä”: palijo syleelyä ja lämpöösiä käsiä, jollei oo kiirus. Musiikinkiäles pelimannit o niinku rohvessoreita. Sanoovat, jotta musiikki olis kaikista kansaanvälisintä laatua kiälistä, mutten tiärä tuata. Aina ku urheilukilipaaluus pelataha maammelaulua jäläkeempäi, nii ei soo ku suamalaane, ku sykähryttää ja kostuttaa silimäkulumaa.  

 

Tikkuamises kysytähä kans kiälitaitua. Sito kiriootettua ohojetta ja merkkie muattia. Tikkuajille o aika selevää, jotta viiva pystys o oikia ja kaatunu viiva o vääri. Mutta siton vaikiampi seloostaa, jotta toisella pualella oikia o vääri ja päivvasto. Ei ihime, jos aloottelijaa epäälyttää, jotta onko ”tikkukiäles”  järkee. Lohorutukses voin sanua, jottei meitä opettajiakaa helepolla päästetä: meirät o aikoinansaa pistetty tiatokonesta oppimahan turuks, siis turkulaasten kiälellä??! No HUH, Huh! Ei ollu heleppoo!  Siin olit  niinku lyätynä kaks karttaa kouraha yhtaikaa ja toine käsi sirotuna selijän taa (kuvaannollisesti), jottei pystyny lukemaa ku yhtä paperia kerralla. Ihimises käy tua tiarostoje syättö yhyrestä portista ja seki usiasti ilimoottaa, jotta ”ei yhteyttä, ilmoita järjestelmänvalvojalle!”…Onneks niilloli Turuus kohtalaasen mukavat iltahyppööt ja kestit sejjäläkee, ku oliva saaneet kurssilaaset päästänsä sekaasin tiatokonekiälestä...oltihin virvoottelemas ”vanhas paskikses” ja ”pörssis” ja jossaki sillä välil. Oli siällä suunnistamine: onneksensa niilloili oikiaki opas ja tulukki, Heleena Pohojammaalta. Muute molsin viäläki eksyneempi. (22. 9. 08. mtu)  

 

Jäläkihuurot viaraisiin kuntii:  

 

-TOP-keskuksessa (Tietokone opetuksessa)on tietotekniikan soveltamista opettettu mm. tekstiilityöopettajille jo yli 10 vuoden ajan. ”Käspaikka” on yksi koulutuksen tuotoksista. Pirjo (ja Turkka) Sinervo ovat luotsanneet opetusta monien asiantuntijoiden avustuksella (eikä vähiten Helena Mantereen ). Käspaikan rakentajia ovat kässäopet (sekä tekstiili että teknisen työn) ympäri Suomea. ---Tervyysiä Turkkuseen ja Helenalle (sinne missä oot) kultturikiälellä: VAASAN MARSSI:lla (Music: K. Collan - Lyrics: Z. Topelius) ”Miss' laaja aukee Pohjanmaa..” 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: käsityökasvatus, tietotekniikka

Suojelusenkelin rusinat

Maanantai 22.9.2008 - mtu

Pääsin vahariks, ammaksi, pikkuusille ihimistaimille. Velipoijalla semmoosia o, kaksin kappalein ja molempia sorttia, likka ja poika. Kakarat o justiinsa vuaren ikääset, eipä palijoo päälle. Pääsin oikeen oppimise lähtehelle.  

 

Siinollaan isoje asiooren äärellä, ku natiaanen opetteloo seisomaha omilla kintuullansa. Tottaha son alakuunsa, ku entisen trenkipoijjan ryyppyreissu jäläkee: kaikki tuki o tarpehe!  Näkökuluma mukulalla muuttuu lattiatason jäläkeen ja aukiaa uurenlainen maailma. Ja mitenkä voi olla tavalliset korin kipot miälenkiintoisia! Son ihimstaimet tykännehet ikiajjan kippojen ja kansien kasaamisesta ja koluuttamisesta. Piänes miäles son kaikista paree kippo, ku kolajaa enite!  

 

Ja voi sitä maharotonta riamua, ku otettihi eväsrusinat esihi! Silimät ympyriääsinä ja käret ojos het looralle: ei epäälystäkää, jotta rusinat olis makoosta suuhunpantavaa. Voi tottaviä, molin siinä tärkiää toristamas: kuinka tarkkaa hommaa o saara etusormi ja peukalo toimehe, nii jotta piäni rusina siihe pihtihi jäis ja kuljettus suuhu. Käsivärkkäämisen ensimmääset ituset siinä: pihtiottehessa. Molin ”enkelitaivaan”, ku sain rusinoita jakaa (eikä kerrottu isälle, montako meni.) Ja löytyhä sitä sitte rusinoota amman pairassa, muruusina pöyrän alla ja mokkeloitte silimistä.

 

Seuraavan kerra, ku kakaravahriksi pyyretähän, pykään enämpi sitä pihtiottamista. Aattelin leipoo molemmille isot vehnänisut ja pistän taikinan joukkohon reirusti rusinoota. Saavat sitte kakarat hariootella taas sitä pihtiotetta ja kaivella kaikki rusinat nisusta suuhunsa. Siinähän son rusinassa: käsityän tekemisen alaku! (Äläköön kukaan tryykäkkö kiältämähän rusinooren nyppimistä nisusta: sillon oma tarkootuksensa!)(21. 9. 08. mtu)  

 

Jälkituumaalu:

-Kaikille kakaroolle meirän suvus: sävelterveinen ”Suojelusenkeli. Maan korvessa kulkevi lapsosen tie” Jukka Perkon kunnianhimoisesti, saksofonilla tulkitsemana. (Cd ”Kaanan maa”. 2002. oy Emi Finland ab.)

-Suomenkielen ihmeellistä maailmaa valottaa Kirsi Kunnaksen lorukirjat :”Tiitiäisen pippurimylly”. (Wsoy. 2001. 11. painos. Kuvittanut Julia Vuori) sekä ”Tiitiäisen tuluskukkaro” ( Wsoy. 2000. Kuvittanut Kristiina Louhi). Huikeissa sana-akrobaattisissa esityksissä on aikuisillekin ihmeteltävää.

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Käsityökasvatus, kehitysvaiheet

Elämän metsästystä

Lauantai 20.9.2008 - mtu

Moni kettu potee tuskaa, pippuripellolle elämäänsä kuskaa.

Nahan alla jänis loikki, sokeana ruuhkaisen kadun poikki.

Minkäs metsästäjä luonnolleen mahtaa,väkisin käärmettä pyssyyn ahtaa.

Eksyi pelokas pakolainen,

ajatus vallan kirjavainen.

Hädässä kettu takin riisu,

 turkin alla pupu pliisu.

 

Pudotti metsästäjä hupun,

kesytti pehmoisen pupun.

(19.9.08.mtu)  

 

Ajatuslanka: - Suomen käsityön museo The craft museum of Finland, Jyväskylässä tarjoaa huikeita näytteitä käsityöstä, myös verkkonäyttelyitä. ”Kässäätkö”-näyttelyyn on kerätty suomalaisten koulukäsityömuistoja.

-”Kuolleiden runoilijoiden seura”-elokuva(Dead poets society.1988.Usa.) mieleenpainuva draamaleffa yksilöllisille elämänvalinnoille ja elämiselle itsessään. Nautittava Nessujen kanssa!

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: käsityökasvatus

Neulomisen häpeestä "hype":ksi

Perjantai 19.9.2008 - mtu

Piäni, pörröönen koiranpentu on veikiä ja lutuune. Raavas, isoo miäski o valla hempiää, ku ”Musti”-penikka kattua mollottaa suurilla silimillää ja nualaasoo noukasta. Penikan avoon ja vilipitön miäli on sen konsti hakia tukia ja turvaa isännältään. Piäntä poikaasta pitää ruakkia ja paijata usein, jotta se vahvistuus ja rohkiaas opetella uutta. Ei pirä mennä vaatimahan siltä liian piänenä turha vaikiaa asiaa: silloon se tykkää pian, jotta soon huano, ku ei kykene. Asia ei pirä paikkaansa: penikalla ei oo viälä evähiä monimutkaasiin temppuihi. Soon alootettava siitä, missä soon jo hyvä: niin se tykkää yrittä uurestansa.  

 

”Koiranelämää” vois jokaaselle kärentaironopettajaksi öökööttelevälle plantulle viisata ohojenuaraksi. Piäniä avoomia ihmismiäliä tai käsiä ei väkisellä väännetä tikuutuksen alakuun. Ajatusten ja tekoosten poikaasia pitää palijo paijata ja ruakkia. Pahoon pelekään, jotta viälä on (meirän) varttuneiren ihimisten miälissä rumahia ja mörököllejä, ku ennevvanahaan oli kärentöitä jokaasen tehtävä samalla muatilla: sukast oli yks muatti, vanttuust oli yks muatti ja tyätaharist oli yks muatti. Muut oli vääri ja häpiä. Ja sitä sitte julukisesti huurettihi, ku teki vääri.

Nykyään, ku (rohkiat)opinjanooset kärentöitä kruppuupiireissä aloottaa, ne kokeneemmat muistaa kirkkahasti ja varmasti, mitä noon teheny vääri. Siinon sitte opettajalla alootettava ”miälien paijaalu ja ruakkimine” iha alusta (sejjäläkee, ku on hituuse saanu valettua ”käsityällistä ittetuntoa” parempaha ryhtihi!). Soon niinku pärvöötystä enne lykkyje luamista: nurinkurine arpeeti.  Voitaaskos me kärentairon opettajat kattua peiliin, vaikka silimät sirrillään ja vunteerata omaa muattiamma: kuinka sitä ittekukin tyämaalla harioottas enempi ”paijausta ku pärvöötystä”,kaikenlaasille tekemisen poikaasille…ja saataas tikkuamisenki häpiä vaihrettua ”hypeksi”. Tyämaata meillä piisaa! (18. 9. 08. mtu.)  

 

Jälkihuuhtelut: -Sopivaa huuhtelua ja ”sävelpaijailua” itsekritiikin jälkeen tarjoilee Ville Leinonen herkällä ”Suudelmitar, eli balladeja metsäpoluilta ja merten rannoilta.”-cd:llä. (2004. Poko records.) 

- "Hype"=Hype tai hypetys tai hypettäminen (juontuu kreikan sanasta hyperbola, engl. hyperbole tai hype) on jonkin asian merkityksen liioittelua.(Wikipedia)

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: neulominen, käsityökasvatus

Vanhemmat kirjoitukset »