Pärvöötystä

Mistä on nyky-tytöt tehty?

Perjantai 24.7.2009 klo 19:25 - mtu

”Mistä on pienet tytöt tehty? Sokerista, kukkasista, inkivääristä, kanelista.” Romanttinen ja kaunis on tuo loru. Se sopii ehkä värssyksi ristiäisjuhliin. Mites sitten, kun kastejuhlasta alkaa olla pitkältä toistakymmentä vuotta ja rippikuvat jo albumeissa? Mistä silloin on tytöt tehty?

Tänä sydänkesänä ”tyttöjen tekomateriaalit” saivat tervetullutta päivitystä täti-open ajatuksissa, kun tää oli osallisena tyttöjen futisjoukkueen turnausreissulla läntisessä naapurimaassamme. Göteborgissa vuosittain järjestettävä Gothia-cup keräsi tänäkin vuonna n. 30 000 nuorta futaria ympäri maailmaa: pääosa Euroopasta. Osanottajien valtaisasta määrästä kertoo se, että esim. tytöt-15v. sarjaan oli ilmoittautunut 122 joukkuetta. Eivät olleet siis ihan pienet kinkerit!

Reipas viikko retkeilymajassa 18:n 15-kesäisen tyttölapsen (ja yhden mamma-kaverin) kanssa ravisti loputkin romanttiset ”kuvitelmat tyttölasten kiltistä" luonteesta. Kanelin ja kukkasten tuoksut olivat kaukana niistä kahdenhengen, muutaman neliön makuusopeista, joissa oli kapsäkit räjäytettyinä auki, pursuten nuorten neitojen rytkyjä ja rompetta. Siinä sitä oli ”astrologista karttaa” kerrakseen: helletoppia, pitsipikkaria, ripsentaivuttajaa, hiuslakkaa ja hikisiä pelisukkia sulassa sekamelskassa. Kaksikielisessä joukkueessa voikin iskevästi kuvailla 11:a tyttöjen huonetta: allt var huller och buller! Ainoa lohdullinen ajatukseni oli, että en ollut ainoa teinin vanhempi, jonka siisteyskasvatus on haihtunut harakoille!

Ja itse futismatsit sitten. Peliä edeltävän psyykkauksen tytöt aloittivat takaraivoon takovalla teknomusalla, josta mammojen oli suojauduttava omilla kuulokkeillaan. Kentällä tytöt puristivat tiukan ilmeen paksun ripsarin takaa ja vihaisen katseen nypittyjen kulmien alta vastustajaan. Lämmittelypyrähdykset, venyttelyt, riplat ja räkäsyt ruohikolle nostivat joukkuetta taistelukuntoon. Valkun pelikuviot viuhuivat yli hilseen, kun adrenaliini sumensi tyttöjen terävintä kuuntelukykyä. Nappisten kärjillä nurmea kuopien vaihdettiin kättelyt vastustajajoukkueen kanssa, kuin ”hyvää päivää kirvesvartta ja täältä pesee-mitä te luulette olevanne!?”. Pelin tuiskeessa, banaanipotkujen ja pukkausten välillä harjoitettu ”kevyt vastustajan häirintä, kyynärpäillä puhuttelu ja kinttutaklaukset” karistivat kukkaisajatukset tyttöjen ominaisuuksista. Häivähdys lämmöstä kävi vain silloin, kun tiukka vääntö sai vastustajan maaliverkon helisemään. Eipä siellä ”kilttejä tyttöjä” tavattu…ainakaan kentällä.

Totta tosiaan on naiskuva muuttunut sukupolven aikana. 15-kesäisten nuorten naisten arkeen eivät vielä 80-luvulla kuuluneet mopokypärät, futisvarusteet tai lukuisat tekniset vempaimet. Vapaa-ajan urheiluretkiä tehtiin korkeintaan pääkaupunkiin ja sylkeminen oli ”tarkkislaisten” poikien huonoa käytöstä. Eipä niin, että töniminen olisi kannustettavaa, mutta Den Domaren on futiksessa se, joka sallitun määrittää. Virkistävää on se että, nuorten identiteettiroolit ovat monipuolisempia ja –arvoisia. Naisiltakaan ei enää ole kiellettyä ilmaista itseään koko skaalalla. Toiveita on, että iänikuinen naisten syyllisyys-taakka voi olla väistymässä kasvavalta sukupolvelta. Heja flickor!

Toisaalta, nykyään elämä ympärillä on moninaisempaa, sekavampaa ja vaikeammin jäsennettävää, kuin aikuisten nuoruudessa. Aikuisia tarvitaan edelleen. Epäilenpä, että JUURI koulujen ulkopuolella oppimista tapahtuu enemmän, kuin uskomme. Kansainvälinen urheilutapahtuma ei ole ollenkaan huono oppimisympäristönä omaksua kulttuurienvaihtoa, yhteistyötä ja vuorovaikutusta. Uusia asioita, ”toisia näkökulmia” avautuu myös aikuisille, joilla on mahdollisuus olla osallisena nuorten tekemiseen. Haasteena aikuisille on elää mukana avoimin mielin ja silmin. Mitä ”osaavampia asiassamme uskomme olevamme, sitä rohkeammin meidän tulisi uskaltaa heittää olettamukset ja stereotypiat romukoppaan” ja tarkastella AIKUISTEN OIKEASTI:” MISTÄ on nykyään tytöt ja pojat tehty?”

J.k. -Stupid girl, Pink ottaa nasevasti kantaa nais-stereotypioihin.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Kasvatus, tytöt, identiteetti

Tulevan talven lapaset lepäävät laitumella

Tiistai 30.6.2009 klo 18:45 - mtu

Kesä on helppo. Kesä on mustavalkoinen ja yksinkertainen. Kesä on lammas.  

Naisen perinteen ketjua ei ole helppo jatkaa. Itsestään selvää on voida sinisilmäisesti kieltäytyä anopin tarjoamasta mankelista uuteen kotiin. Enää ei omaatuntoa vaivaa, vaikka nukkuisi ryppyisillä lakanoilla, joiden sileät unet ovat edesmennen Säterin kehittelemiä. Siloiset muuntokuidut armahtavat nykynaiset. Verhoja vaihdetaan fiiliksen, ei vuodenajan mukaan. Ikkunoiden pesu tulkitaan ”Minä-itse”-kehittämis-projektin symboliksi, ei puhtauden perinteeksi.

 

Talvi on hankala. Talvi tukehtuu rutiineihin. Talvi on susi.

 

 Talvella tutustutetaan harmaan kaikkin sävyihin ja ruskeaan. Talvella tarkkaillaan verenpainetta ja talousuutisia. Kiire on kaikkien kaveri ja kaveria ei jätetä. Ihmiset ovat talvehtivia, susia toisilleen. Verotus velvoittaa ja välinpitämättömyys veloittaa tekokuiduista hävyttömän vähän!   

 

Eikö vuodenaikojen maisemaa voisi hiukan laveerata, meleerata tai neuloa sujuvia lyhennettyjä kerroksia, jotta kesän reunasta olisi helpompi jatkaa? Mukava, lempeä, lämpöinen lampainen vuosi. Vuosi ilman sarvia ja hampaita: toipilaana tiukasta piposta nautittava liemiruokaa ja itsekehuja. Nauttimista matalalla sykkeellä, filamenttina katkeamatta. Kehrätä kuituja Muusalle, karstata armollista mieltä itselle, itsestä naisena, muodostella malleja mielessä ja suukotella silmukoita sanattomiksi viesteiksi tuleviksin perinteiksi.

 

Voisi olla tuleva talvi toivotumpi levänneet lapaset käsissä. Suden ja lampaan vuosissa.   

 

J.k. –”Nuttu”, Mirjam Lohi,( 2008. Otava) tarjoaa neulotuille ja kudotuille naisten sieluille tervetullutta tuuletusta ja lyyristä ilottelua.

 

- Oikeita lepääviä lampaita löytää Raippaluodosta, Vaasan lähettyviltä, Mustasaaresta. ”Villivillan tuvan”, lampaiden villasta kehrättyä saaristolaisvillalankaa on tarjolla mm. Ekosopissa. 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Elämänhallinta, käsityöelämä, naiseus

Haukkana

Torstai 25.6.2009 klo 18:43 - mtu

Kaksi haukkaa heikkoina, oman lentopelkonsa peikkoina.

Lähdössä orrellaan keppinä, oman onnensa seppinä. Avautui nokalle nokka, sukimiseksi petojen pokka.

Avuton pelkonsa kohtasi, arasti toverilleen lohkasi: ”Annetaan ajan kulua, ruokitaan sisäistä pulua. Älä siivekkyyttäsi kiellä, tarvitse ei jyrsijöitä niellä. Saalistajana olet raukka, ajatuspyydyksenä kelpo haukka.Tärkeää on opetella lentämistä, eikä kilpaa lakkaan entämistä.”

Odotellen myötätuulten juhlaa, molemmat surmansyöksyjään tuhlaa.

Puluiksi paljastuneet lintupolot, salaavat toisiltaan sydänkolot.

 J.k. Frozen , Madonna(Ray of light) 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Elämänhallinta, ystävyys

Kuka pelkää mrs. Nobody:a?

Maanantai 15.6.2009 klo 14:06 - mtu

“Kuu-kaa pel-kää Mus-…(eiku) Afr…? (eiku). hetkinen!... kehitysmaan? kolmannen maanosan? globaalin? Ei: jätetään adjektiivit, kansallisuudet, kansalaisuudet ja sosioekonomiset määreet pois. Noh: ”Kuu-kaa pel-kää …miestä”?..ei: henkilöä? valtaapitävää sukupuolta? Ei hetkinen!? Jätetään sukupuoli ja yhteiskunnalliset arvostuksen diskriminaatiot pois. ”Kuu-kaa pel-kää ei-mistään-kotoisin-olevaa-subjektia?” Hei! …ei leikitä enää, se on nii vaikeeta…

 

Asiat ”katoavat”: avaimet unohtuvat eteisen pöydälle, keski-ikäistyvät futarit ja himokuntoilijat menettävät jalkojensa kantavuutta, lahjaruusut lakastuvat ja kollageenivoide loppuu vanhenevan purkista. Aika muuttaa asioiden ja tapahtumien merkityksiä niin, että todellisuuden muoto on erinäköinen eri aikoina. Se, joka on lapsena hippastellut ”Kuka pelkää Mustaa miestä”, ei todennäköisesti leikkiessään silloin kokenut sisäistä, eettistä ristiriitaa todellisuuden/elämän ilmaisuista. Sitä leikittiin vaan ja tunteella. Nyt (muka)aikuisena sosiaaliset sitoumukset ja yhteiskunnalliset velvoitteet puristavat pärjäämisen eetokseen, ei leikille ole aikaa.

 

 Vai? Leikittäiskö sittenki. Leikiks mun kaa?  Noh…siis mitä se sitten on, (ellei leikkiä) kun aikuiset ihmiset(lue: rationaaliset yksilöt)lataavat visuaalisia ja verbaalisia välähdyksiä ”eletystä elämästään”, tapaamistaan toisista ihmisistä tai fiksaamistaan image-profiileistaan virtuaalitodellisuuden ”naamakirjoihin”? Menneen todellisuuden dokumentointi – elämisen vahvojen aikojen esittely – ”niin kuin minä sen muistan” –arki: mitäs muuta se on kuin leikin konstruktioita teknisten proteesien avulla. Tulevia tapahtumia tai persoonien kohtaloa voi toki yrittää muotoilla, testata tai arvioida, mutta kukaan ei tiedä huomisesta. Mutta vielä kauheampaa olisi olla mrs Nobody.  

 

Lapsuuden leikkien mukana, ns.”katoavaa kansanperinnettä” ovat monet asiat, esineet ja niihin liittyvät toiminnot: tarjottimien kannattimet, pannunmyssyt, esiliinat, kirjoituskoneet, levysoittimet, maitokannut ja kärpäspaperit. Varsinainen ”kadottamisen ja päättymisten Ihmemaa” on käsityö. Ilmiö sinänsä on pinnistellyt vuosikymmeniä: välillä henkitoreissaan ja välillä uutta elintilaa raivaten länsimaisessa elämisen kulttuureissa. Materiaalisissa artefakteissa, esineissä ja tuotteissa katoamisen ja myös luomisen problematiikka kuuluu käsillä tehtävän työn ”mestarinäytteisiin”.

Ompelun ja neulomisen ydin on tämä eksistentiaalinen paradigma (;D )”Miten työ aloitetaan/ luodaan/ pohjustetaan? ja miten työ lopetetaan/ päätellään/ viimeistellään? ” Suurin osa perinteisistä, teknisistä ja tuotannollisista ratkaisuista keskittyvät käytännössä siihen, miten Kaikki aloitetaan ja lopetetaan: Miten aloitetaan neuleen silmukat? miten silmukoita lisätään? kavennetaan?..päätellään?..entä mitä eroa on silmukan päättelemisessä oikeassa reunassa verrattuna vasempaan reunaan? Miten neuletta ”lopetetaan” napinläven/ pääntien/ kädentien kohdalla? Millainen ”kankaan lopetus”(=päärme) muodostetaan napinläpeen/pääntielle/kädentielle?..entä päärme puseroon, hameeseen, housuihin? miten päärmäys tehdään puuvilla?/villa?/silkkikankalle? Miksi suomalaisen, historiallisen kansanpukeutumisen ”huippuinnovaatioita” ovat karjalaiset Rekkopaidat ja Nyytinkipitsit?...länsisuomalaiset Fransupitsit ja Tykkimyssyt? Siksi, että ne kaikki tavoittelivat materian(=kankaan, elämän) kunnialliseen, eettiseen ja esteettiseen aloittamisiin ja lopettamisiin!

 

Kun katselee ”pohjoismaisen vaateketjun päärmäämättömiä tuotteita”, havaitsee helposti, että selvät aloitukset ja lopetukset eivät ole muotia. Katoaminen on siis OUT, jonka seurauksena on kolikon toinen puoli: esillä oleminen ja tavoitettavuus ovat IN! Huomattava olisi se, että tuo todellisuus on nähtävissä, rakennettavissa ja brändättävissä. Se, joka ”aikuisten oikeesti” tapahtuu, ei ole hallittavissa tai konstruoitavissa missään tajunnallisessa taajuudessa. Tietokone rykäisee tasaisin väliajoin naamakirjankin ”tiedostot synkrooniin”. Elävä elämä on kokoajan de-synkronissa. Mieti ja yritä nähdä – mutta älä katso peiliin!

 

  Kesä on ”katoamisten aikaa” mut leikiks viä mun kaa?

 

 

J.K. - ”Katoamisen estetiikka”, Paul Virillo(alk.1980.suom.1994.Gaudeamus )ei ole kevyttä kesälukemista, mutta mehukasta ajatuspolttoainetta kyllä. Sen sijaan…- mennestä todellisuudesta Ultra Bra:n ”Poika vuoden takaa” (Vesireittejä, 2000, Johanna kustannus) kertoo varsin kesään sopivia, de-synkronisoituja juttuja. 

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: käsityökasvatus, elämänhallinta, facebook

Valo ja miten se sytytetään

Maanantai 1.6.2009 klo 23:31 - mtu

Moi ”Valo”!

Tää kesä ja sen valkeat yöt.
En tiedä, miten se voi olla mahdollista, että kun hiukan enemmän on päiviä poissa ”oravamankelista”...ja syö hartaasti uusia perunoita(vaikkakin ruattalaisia) ja tomaatteja, ottaa syyllisyydentunnottomat päiväunet ja käy ulkona imemässä auringonvaloo, liikkuu sopivasti hikeen, kylpee ja sipasee vartaloöljyä santapaperin karheisiin sääriinsä...alkaa tuntua jo ihmiseltä. Mieli palautuu prässistä ja ajatusenergia kutee. Tuntuu, että aika pysähtyy samaan tahtiin ihmismäisen elämisen kanssa.
Kun aikaan ehtii mukaan, aistit terävöityvät...sitä pystyy olemaan samassa hetkessä läsnä, tehdä sitä, mitä tekee antaumuksella: oli se sitten käsin tiskaamista tai kukkien kastelua.

 Hämmästyksekseni olen huomannut, että mun tapetit kasvavat Daliaa ja verhot pyydystävät auringonsäteitä jo aamu-neljältä. Ja, ootko huomannut, että kaupasta saa enää harvoin reikäleipiä: kaikki on valmiiksi leikattu tai annosteltu…kas, kun ei pureskeltu!?

Ja Valo: kaikki se ulkoa bulimisoitu hervoton tempoilu on toisarvoista. Vain se mitä kokee ittestä lähtien tärkeeks tehdä, ON tärkeetä. Se vaan on jotenkin raadollista, että ne maneerit on ensin rakennettava, jotta niistä ”kehäkettu” pystyy vapautumaan. Nyt jaksan muistaa.

Yöllä, meidän valkeina öinä aistien herkkyys tarkentuu. Liikenteen ja talon äänet uinuvat kutakuinki vaiti, kevyt hämärä ympärillä ja nurmen kostea, mehevä tuoksu...ja lintupariskunnan huutelut tiivissä yötunnelmassa: siinä on tosi helppo liitää ”valuviin taivaisiin”, tai ainaki vapautua turhasta ja tulla näkyväksi. Sillon ei tarvitse todistella olemassaolemistaan kelleen!

Mä muistan sen aina, kun ”parannettiin taas kerran maailmaa pikkuisen” ja sanoit pitkän talven jälkeen, että: ”Kyllä mä uskon (taas) vähän siihen, että SE VALO pitää itte sytyttää…mutta katkaisija lampusta pitää ensin käsikopelolla pimiässä ettiä!” Mua itketti.

Mut hei!... täytyy mennä, että saan löytää sut taas ja juopua ajatusten flowsta! J.K. Seduces me, (Celine Dion) 

 

 

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kesä

Kyborgi "kiitos"-kuurilla

Torstai 21.5.2009 klo 13:10 - mtu

”Heti valmis”, ”Kätevyyttä kellonympäri” ja ”Tehokkaampaa nopeutta”. Arvioita opiskelijoiden opintokortteihin? Ei, vaan toinen toistaan ylittäviä sloganeita markkinoilla olevista läppäreistä, kannettavista tietokoneista. Jo reilut 15 v. sitten, ennen sosiaalisten verkkoyhteisöjen syntyä, automaattinen tietojenkäsittely, ATK-tekniikka haastoi tutkijoita. Eräs visio oli hahmo tai metafora kyborgista, ihmisestä koneproteesilla. Huimimmat fantasiat päätyivät valkokankaalle dramatisoituna, kuten Swarzeneggerin ”Terminaattori”. Tulevaisuus ei koskaan kuitenkaan toteuta ihmisen ymmärryksen ennakoimaa. Tvt-tekniikka ja verkko imaisivat arjen. Kyborgi ei toteutunut odotetulla tavalla.

Oppiverstaissa kuohahtelee näinä aikoina kiire ja opettajien ”käämit savuaa”. Opiskelijahallinto-ohjelmat kohisevat käyttäjistään, tyytyväisyyskyselyihin vastataan yhteisestä linkistä ja päättäjäistilaisuuteen harjoitellaan ohjelmaa videotykin avustamana. ”Hätää kärsivät” opiskelijat meilaavat viimeisiä, myöhästyneitä tehtävätiedostojaan unohtaen pakata kuvia. Opettajan sähköinen työpöytä uhkaa tukkeutua ja sähköposti järjestelmänvalvojalle on näpyttelyn akuutein toiminta. (Tiesiköhän Nokia, menestystuotteensa suunnittelun alkuaikoina, mitä ”connecting people” mahtaa käytännössä merkitä?)

Kokenut kollegani päätti yhden rönsyilevän, opetuksen suunnittelupalaverin sanoen: ”Ihanaa, että olet olemassa!” Olin hämilläni. Laadin viime viikolla (väsyneenä ja turhautuneena) koulutusyksikköämme tvt:a koskevan kysymys- ja ehdotuslistan ensi syksyyn varautuen. Siihen vastattiin nuoren miehen tarmolla ja särmikkyydellä ja vieläpä nopeasti. Olin TAAS hämilläni ja ällikällä lyötynä (vai olinko inhimillisyydellä hätkäytetty?) En tuntenutkaan olevani ”tyhmä”, ”turhan nipottaja” tai ”väärin asialla”. Osasinko minä jotakin? Saanko minä olla työstäni tyytyväinen?

Kun Taito-ja taideaineen opettajalta kysytään perusteluja opiskelijoiden puuttuviin arvioihin tai materiaalihankintojen käsittelyä sähköisessä laskutusohjelmassa: osaan vastata. Kun e-tutorilta kysytään tietsikkaluokaan yhteyttä hallinnon verkkoon tai uusien kuvaporttien sijoittelua työhuoneisiin: osaan vastata. Kun taloyhtiön hallituksen pj:ltä kysytään, missä asunnoissa keittiön viemäriputket on vaihdettu teräksestä muoviin: osaan vastata. Kun vanhemmalta kysytään lapsen jalkapalloturnauksen aikatulua ja kustannuksia: osaan vastata. Kun työskentelystä syntyy kiitosta ja arvostavaa palautetta ehdotuksille: en osaa vastata, en usko sitä todeksi, ”kissa vie kielen”?!

On järkyttävää huomata, miten salakavalasti työ alkaa vaatia ihmisiltä (erityisesti opettajilta) koneen ominaisuuksia. On hämmentävää huomata, miten huomaamata ihminen imeytyy kiihtyvään tahtiin ja alati pakenevaan tavoitteen tavoittamiseen. Opettajan työ on kohta kuin ”Teho-osastolla”, vain kiireisimmät tapaukset hoidetaan. Vauhtisokeuttansa ei "näe" ennenkuin joku inhimillinen ele pysäyttää. Kun teknisten laitteiden kilpavarustelu kukoistaa kaupallisilla markkinoilla, siirtyy sama brändi ihmisen toimintakulttuuriin. Ihmisen olisi oltava ”heti valmis”, ”kätevä kellonympäri” ja ”pikaladattavissa”… siis tehtäväänsä ohjelmoitu kone-ihminen, josta positiivisen palautteen saaminen kuulostaa ”virhekoodilta”. Ovatko kyborgit sittenkin jo täällä? Olisiko parempi elää pianistina, sormet amputoituna vai kasvattajana empatiakyky amputiotuna?(mtu 21.5.09)  

 

-Apulanta: ”Ravistettava ennen käyttöä”: ”…Minussa on ongelma, virhekoodi ohjelmoinnissa…”

-”Kyborgi. Koneen ja ruumiin niveltymisiä subjektissa”. Timo Siivonen. 1996  Jyu. Nykykulttuurin tutkimusyksikkö. Jyväskylän yliopistopaino. 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: työ, opettaminen, kiittäminen

Äireen kärestä

Lauantai 9.5.2009 klo 19:16 - mtu

Soli tiämmä järijestetty tämä sare ennen äireenpäivää. Taivas näemmä äänestää kulutusjuhulia vastaha. Toisesta kulumasta tiiraaltuna:  luanto-äiree pesöö nassuansa hianoksi fröökynäksi. Som paree ny rauhoottua yrinkysymyksen äärelle ja pistää suu muikiaksi ajattelemise merkiks.

Son yks kurontavirma Suames, ku sanoo rehevää, jotta ”ihimise ja maaliman välihi tarttoo jotaki pehemiää”…ja solis ny muka heirä liinaanen tuate. Moon sitä miältä, jotta noon vääräs ja moon oikias, ku meinaan Äireen kuuluva siihe toimehe parahitte.

Sitei oo monikaa äiree, ennenku riiuureissun tarkootuksen (taikka erehryksen) seuraamus alakaa potkia tupaa naise syrämmen ääres, sisuskaluus. Muutamien leuhkie ja löyhkäävie kuukiertoje jäläkee, naine honaa olevansa se ”entine hemaaseva likka”. Viimmestänsä sen rakkauren herelmän rääkäästessä, torellisuus o selvää ku pläkkipelti. Siinei synnykkää yhtä tyätä ilimoolle, vaa kaks uutta tointa: lapsen ja äireen.

Äkkiseltää tuumaalis, jotta nuaki hommat o teknolookine vallakumous vääntäny helepommaks. Sitä ku äireen ja lapsen pestit o pirempiaikaasia. Lama ja talourelline persnetto niittäki ajoottain vaivaa, mutta irtisanomissuaja o elinikääne molemmi päi. Äireen homma o aina ollu käsityätä ja tuloo aina olemaa. O-ha sitä värkätty kaikemmaliman pesukonehia kipoolle, vaattehille ja Turuus jopa puuloorille, mut e-hä tua äireen miäli kestääs pistää kurapyllyä vesimyllyhy pyärimää. Äiren kärellä son tartuttava kakaran tuatoksii, hualimatta mitä päästä noon kotoosi. Mikkää hevooset nei pirättele äireetä poissa lastentarha juhulasta taikka muista trysköistä, johona piltti pyärii. Ylypiää sitä paisuu äireen syrän kattellessa näytelmää, jossa kakara kuusena möllöttää itteteheryssä havuverhoossa. Siino kotiteollista yrittäjyyttä parahultaasesti.

Käret noon tärkiää polokupyärällä tyyräämisessäki. Son sellaanen taito, ku kuvaannollisesti näyttää poikaasen enimmääseltä irroottautumiselta korostansa. Äireestä son kauhiaa ja ihanaa, ku kakara metrinpätkän pyäräälöö omin päin. Piltti pakkaa oleen moisesta huriastelusta nii tohkeissaan, jotta unohtaa pitää käret ratis…ja piantareelle muksakruksen jäläkee äireetä taas tarvitaha.Koulutiälle sitä sitte joutuu lapsensa taluuttaan kärestä pitäen. Viimmeeset vilikutukset koulu porstuassa tehtäköö aina, piru viä, kärellä. Tekstiviästillä tuastaa jäis kylymät muistit kumpaasellekki. Ku se tärkiä laumajohtaja, luakanvalvoja o tunnistettu, sille annetaha käsi-päivää. Ku joukos o asiaa, tyrkätää kättä ylähä. Aina ku, tarvitahan ”kättäpirempää”, siinon jo ilikiä meiniki. Niinollen paree on pirättäytyä askareis, johona o palikat ”omis käsis”(…vaikka jurvalaasille voi antaa ottaa muutaman tyäkalunki. Noon niin käteviä!)

Rääkymistä ja porua pakkaa äireen hommassa oleen palijo. Millo o laps polovet ruvella, millo leikkukalu hukas. Sitä mukaa ku laps kasvaa, konhotukset pakkaa kasvaamaa kans. Ikää ei äiren käret oo joute. Äireen käret ne kruppaa kolttua, leipaasee myyjäisnisut, paijaa poies syränsuruja, koriaa läksyräknäyksiä, pumppaa pyäränkummia, parsii pelipaitaa ja naputteloo tiatokonehe lukkuja. Rakkautta ja rankaasuja o äireen käret täynnä.

Äireen käret o peli, jotei koskaa masiinoilla korvata. Äireen käret o suaras yhteyres siihe syrämmee, josson alakujaan kylyvetty toive omasta piltistä. Äireen (sen entisen hemaasevan likan) käret noon tarttunu sen henuusen poijan kätehe, jonka son valinnu vastamäjeksensä. Suhtehen tyästäminen o melekolailla käsityätä alusta loppuhun asti: pussaamista, paijaamista, paukahuttamista pöytähä, parantamista ja hyvänä pitämistä. Äireen käret noon "ne pehemiät", jokka ihimisen laps tarvittoo maalimaa vastahan. (mtu 9. 5. 09)

Kaikiille maaliman rautaasille äireille Lykkyä!

"Nothing Else Matters", Metallica.

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Äitienpäivä, käsityökasvatus

Ctrl + alt + del

Perjantai 8.5.2009 klo 12:58 - mtu

Kohta ei kuku kunnian käkönen, iski karmea ummetus sähköinen.  Posti ei liiku, työt junnaa, ei tulosta, vaikka kui punnaa. Nosti verenpaineen karmea murkku, kaatoi äidin petiin kipeä kurkku. Pääparka ainokainen kohta tilttaa, kuorma kasvaa, opiskelija pilkkaa. Mikä neuvoksi pulmaan moiseen, päätä ei kukaan voi vaihtaa toiseen! mtu 8. 5.09. jk. Käytöskukka: Kiire 

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kiire, elämänhallinta

Merkittävä teko

Sunnuntai 26.4.2009 klo 13:44 - mtu

Suurkansallisten yhtiöiden, avoimien markkinoiden ja brändättyjen hyödykkeiden aikana, ”pienen ihmisen” tekeminen vaikuttaa ”tuuleen huutamiselta”. Kapitalismin koukun nielaisseena länsivaltioissa vannotaan yksilönvapauden ja –oikeuksien nimeen. Tarpeita tuotetaan tuotteiden menekin takaamiseksi. On syntynyt (ja markkinoitu) uhkakuva luonnon pettämisestä, radikaalista ilmastonmuutoksesta, joka heikentäisi ihmisen tuotanto- ja kulutusmahdollisuuksia. Vision vastuu vieritetään yksilön harteille tai tarkemmin jaloille, kun ”brändätty tavoite” kuulustelee: ”millainen jalanjälki Sinusta jää?” Vastuu yksilönä olemisesta alkaakin tuntua kovin raskaalta, kun tekojemme seuraukset asetetaan vastakkain luonnon hyvinvoinnin kanssa.

Pienestä ihmisestä se ekologisen jäljen tarkastelu on aloitettava. ”Pieni ihminen” ei tarkoita fyysistä ominaisuutta tai lasta vaan henkisesti ja psyykkisesti omien resurssien ja vaikuttamisen mahdollisuuksien tunnustamista. Symbolisesti ilmaistuna (ja markkinoituna) ekologinen jalanjälki syntyy tekemisestä, siis teoista. Oman elämäntavan pilkkominen erillisiksi, tarkasteltaviksi teoiksi on ehkä helpottava tapa punnita omien valintojen ja arvojen tarpeellisuutta. Useimmissa teoissa on erotettavissa tekeminen(=prosessi) ja tekemisen tuotos (=produkti). Näihin tekemisen osiin voidaan vielä kohdistaa tarkastelukysymyksiä: miten? miksi ja milloin? Näihin tekemisen perusteluihin vastauksia pohtiessa, on oleellista yksilön kannalta selvittää, ovatko ratkaisut lähtöisin omasta tarpeesta. Kosketus omaan itseensä ja tekoihin on lähin yhteys luontoon.

Itse pohditut psyykkiset ja fyysiset teot ovat merkittäviä. Oman itsen avulla koetut ja työstetyt elämän tavat ovat niitä ”punaisen langan” pätkiä, joita seuraamalla tavoitamme omaa, todellista kokoamme ja jälkeämme. Toisten tekemisten ”helppo arvostelu” lientyy, kun maltamme siivilöidä omia tekemisiämme ja niiden tuotoksia.

Käsillä tekeminen on merkittävä teko. Käsityö on merkittävä. Tänä teollisena, konetuotannon ja virtuaaliviestinnän aikana, itse kosketeltu, kokeiltu, oivallettu ja työstetty käsityö on enemmän kuin välitön, näkyvä tuotos. Käsin tekeminen synnyttää valtavan määrän tekemisen teknisiä harjoituksia, ajatusten ja ideoiden valintaa, tarvekokonaisuuden hamottamista, laadun ja määrän suhteuttamista ja materiaalin ominaisuuksien oivaltamista. Käsityötä tehtäessä ilmentyvät elämisen arvot ja pyrkimys lähelle luontoa. Käsillä työstetty tuotos on kannanotto ajan käyttämisestä. Käsityön tekeminen on ajan ottamista inhimilliselle kasvamiselle. Käsityö on askel luontoon, ei pois luonnosta. (mtu 26. 4. 09)

 Jälki-jälki(??): Pieni ja hento ote , Anna Puustjärvi.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Käsityö, käsillä tekeminen

Pitkää zoomia apupuikolla

Sunnuntai 19.4.2009 klo 13:57 - mtu

Eläminen muistuttaa monessa suhteessa valokuvaamista. ”Lyhyellä” zoomilla(/=objektiivilla) tähtäysruutu pyydystää laajan kirjon tapahtumia, värejä ja muotoja. Tarkkuus kohteisiin on kutakuinkin tasavahva ja alue syvä. Sommittelua ”pommittaa” visuaalisen informaation tulva ja selkeän näkemyksen, kuvailmaisun viestin löytäminen on haasteellista. Pidemmällä zoomilla kuvauskohde erityy ympäristöstään ja terävyys on fokusoidumpi. Kuvainformaatiota on helpompi ”osoittaa”, mutta näkymä kohteesta tärähtää helposti ja ”kohina” uhkaa viestin voimaa.

Ihmisellä kuluu ainakin puolet elämisestään ”liian laajalla objektiivilla”. Eteen avautuu jatkuvasti moninaisia tapahtumia, tilaisuuksia ja houkuttimia. Infon vyörystä tulisi osata valita ne itselle sopivimmat polut ja elämänlangat. Tämä verkkotekniikan aika tuplaa elämän taajuudet vähintään toiseen potenssiin. Vanhoina hyvinä aikoina oli sentään vain tämä kosketeltava reaalitodellisuus. Kunpa tietäisi omalta kohdaltaan sen oikean hetken, jolloin saa pakata lyhyen objektiivin naftaliiniin ja ottaa käyttöön pelkästään kapean-kohteen-objektiivin. Silloin saisi ensisijaisesti miettiä vain omia intressejään ja mieluisimpia kuvauskohteita, elämän näkökulmia. (Vaikka…hiljattain pidemmän objektiivin hankkineena täytyy tunnustaa, että harjoittelemista sekin tarvitsee.) Kaikesta kohinasta huolimatta ja sen vuoksi, lopullinen kuva syntyy katsojassa. Oleellista on nähdä ”näkyvä”. Usko, mitä näet. Älä näe, mitä uskot.

Neulominen on sentään ihanaa! Kaikessa monitasoisessa lankojen järjestelmässään, siinä voi sentään edetä varmasti ohjeiden mukaan. Jos ohjeet tai malli ei miellytä, neulomiseen voi helposti kehittää omia mallejaan, soveltaa vanhoja, vaihtaa väriä tai lankaa. Pienessä palmikkoneulepuserossa varsinaisten puikkojen lisäksi tarvitaan koukkupolvipuikkoa, apupuikkoa. Apupuikon avulla suoraan silmukoituvat jonot saa silloin tällöin siirrettyä ”vieraiden silmukoiden” viereen ja kohta kuitenkin turvallisesti takaisin. Mukavaa vaihtelua toistuville silmukkajonoille, muttei silti aiheuta mieltäjärkyttävää muutosta pintakuvioon.

Olisipa melkoisen rauhoittava tietää, että oikeassakin elämässä jonkun kokeilun tai muutoksen jälkeen voi palata takaisin omaan riviinsä, jos viereinen jono ei tunnukkaan omalta. Mutta mitenkä on sellainen tuntuma ja ”kokemuksen ääni rinnassa”, että jos jossakin kohtaa yrität ”omaa mallia” (työelämässä ainakin), niin edelliset neulokset pärvötetään välittömästi kireiksi keriksi jollekkin toiselle neulojalle.(mtu 19.4.09)

Jälkizoom: Elämä on juhla: Samuli Putro, sarkastisen elämänasenteen älykkö.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Elämänhallinta, neulominen

Pää pokkarina vai Tuonelan virrassa?

Sunnuntai 5.4.2009 klo 14:32 - mtu

Taskukirja l. pokkari edustaa kaupunkikulttuurin kompaktia tuotosta. Pokkari on pieni ja pehmytkantinen, alkuperäisen kirjallisen painoksen varjokuva. Siinä, missä kovakantisesta, arvokkaasta kirjasta nautitaan nojatuolin hoivissa, kenties viinilasillisen kera, kulkee pokkari  ruuhkaisissa busseissa matkalla työ-tantereille. Virkalaukun sisältönä pokkari on kuin ”muistutus muustakin elämästä”.

Pieni pyrähdysmatka viime viikolla pääkaupunkiimme oli elämysreissu taiteen ja käsityön äärelle. Parin päivän visiitin kohokohta oli käynti Ateneumissa Kalevala näyttelyssä. Tunnelma ja nykytaiteilijoiden näkemykset kansalliseeppoksemme otteista olivat vaikuttavia ja elähdyttäviä. Tulkintojen kirjo osoitti jälleen runsaan kertomuksen elinvoimaisuuden ajasta riippumatta. Niin merkityksellistä näyttelyä ja elämystä on vaikea pukea kirjaimilla ilmaistavaksi. Kalevala-näyttely on itse koettava. Nautittavan näyttelykokemuksen Ateneumissa päätti piipahdus museomyymälään. Muutaman muiston runsaasta valikoimasta blokattuani hamusin matkamuistokseni kassalta pokkari-Kalevalan. Melkoisen kontrastin synnyttää tuo nykyaikainen muoto Kalevalan sisällölliseen merkitysten järkäleeseen. Eipä taida olla juurikaan mainittavaa teosta, jota ei olisi paketoitu ja tiivistetty nykyelämisen kiihkeään tahtiin sopivaksi.

Näinä taloudellisesti heikkoina aikoina työ alkaa muistuttaa entistä enemmän ”taistelu-kenttää”. Työn tekemisestä kehkeytyy selviytymispuuhastelua. Tehokkuusvelvoitteet ja kilpailukykyisyyden metsästäminen tuottavat lukuisia hierakkisia toimintakäytäntöjä, virallisia (usein sähköisiä) dokumentointi- ja raportointitapoja. Niiden suorituspaineissa jää työn tekemisen mielekkyys jalkoihin. Sitoutuminen tehtäviin on myrkkyä onnistumisenkokemuksille. Työkavereista tulee taisteluvastustajia. Pitkällä työkokemuksella tai asiantuntijuudella ei tunnu olevan arvoa puupennin/euron vertaa. Työtehtävän toimittamiseen on mahdotonta käyttää omaa taitokapasiteettiaan kunnolla. Työpanos ja Pää painuu pokkariksi.

Kalevalaa useaan otteeseen lukeneena ja sen symboliikkaan hurmaantuneena, suosittelisin firmojen ja työyhteisöjen kriisipalavereihin hiukka Kalevana tutkiskelua jyrkkien tuotantotaulukkojen tuijottelun sijasta. Kansalliseepoksemme henkilörepertuaari antaisi vänkää pohjaa suomalaisista yhteisöistä henkilöstöpoliitiikan tueksi. Kirjavat persoona-arkkityypit voisivat olla vertailtavissa miltei jokaisen työpaikan työntekijäprofiileihin. Kuka teidän firmassa on hirmuinen ja vallanhaluinen Pohjan-akka? Entä kuka muistuttaa ”päätöntä matkarakastaja” Lemminkäistä Tuonelanjoessa? ...taikka kuka tunnustaa mielivänsä ainakin katseillaan kaikentaitavaa Virkamies-Väinöä? (mtu 5. 4.09)

Jälkilauluja:-Ateneum, Kalevala-näyttely 27. 2. – 9.8. 2009.-Juurevaa tunnelmaa aistittavissa myös Rajattoman Unplugged-kiertueen esityksissä.(Viimeksi lauantaina Vaasassa 4. 4.09). Hukaisevaa. ”Ikävöi, ihminen”

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Elämänhallinta, Kalevala-näyttely, käsityö

Karvanoppien kiillotusta

Sunnuntai 22.3.2009 klo 11:19 - mtu

Paljon on aatetta ja kansanedustajia virrannut siitä, kun nyt toimessaoleva opettajasukupolvi on itse ollut ammattiinsa ja työhön suuntautumassa. Omakohtaisella kasarimeningillä ”hikipingot” ohjattiin lukioon ja yliopistoon ja ”ne muut pökättiin amikseen.” Tänään, jo toista lamakautta myöhemmin, suunta on toinen. Nyt on sekä työntöä että vetoa ammattiin kouluttaututumiseen perusopetuksen jälkeen.

Ammattitaidon vuosittainen taitokatsastus, Taitaja-kisat ovat käsillä. Tänä vuonna ne järjestetään Vaasassa 25. – 27. 3. Botniahallissa. Ammattitaidon ja –koulutuksen täydellinen, kahdenvuosikymmenen kestänyt ”kasvojen pesu, imagon kohotus” on tuottanut ammatilliselle koulutukselle ansaitsemaansa arvostusta. Arvostuksen yhtenä osoituksena ovat juuri Taitaja-kisat ja niiden uudelleen käyttöönottama ideologia ”oppipoika-kisälli-mestari”-ajattelusta taidon kartuttamisessa. Ammattiin koulutus on suora ja konkreettinen keino nuorille päästä kouriintuntuvasti kiinni ”aikuisten oikeisiin töihin”, vastuunottamisen maailmaan.

Kun kisoihin on aikaa -3 päivää, ”ilmassa on Suuren urheilujuhlan tuntua”. Vauhtia ja oppia ollaan opettajissa oltu hakemassa jo vuosi sitten Espoon järjestelyistä. Kilpailualuetta olemme oman lajin osalta suunniteltu ja valmisteltu opiskelijoiden kanssa tammikuusta alkaen. Lajin vastuuhenkilöitä ja tuomareita on rekrytoitu työelämästä ja samalla leivottu kontakteja uusiin kumppaneihin. Suuri urheiluhalli on viikossa kuskattu, kannettu, rakennettu, maalattu ja fiksattu monialaiseksi ammattitarjottimeksi. Toimijoiden keltaisia edustusvaatteita on sovitettu ja entisaikain amislaisten symboliset ”kisa-talismaanit” = karvanopat on kiillotettu. Taitaja-kisat ovat mainio ”mahdollisuuksien tori” nuorille näyttää taitojaan ja nuorempien tulla tarkistamaan tulevaisuuden haaveitaan.

Konkreetinen, näkyvän työn tekeminen on parasta lääkettä aikuistumisen kuoppaisella tiellä kompastelevien nuorille. Käsillä tehdyn työn viisautta on suomalaisessa kulttuurissa pönkitetty jo koululaitosjärjestelmän perustamisesta lähtien. Uno Cygnaeus fiilatessaan koululaitokselle curriculumia, lukusuunnitelmaa, sijoitti ”Työkasvatuksen” keskeiselle sijalle kasvavan sukupolven sivistystyötä. Sittemmin käsityön, tekstiili-teknisentyön –nimityksiä kantaneella oppiaineella on ollut vaihteleva jalansija kasvatusaatteen muutosmyrskyissä. Eikä tuuli näytä laantuvan.

Ammattikoulutuksen kasvava tarve Suomessa asettaa käytännön- ja kädentaidot jälleen kovaan kurssiin. Ammattiin kasvattamisessa on oleellista TAITO. Sekä opettajan, työelämän ammattilaisen että opiskelijan on tavoiteltava, harjoiteltava ja toteutettava taitoa tietyn alan ammatissa. Se merkitsee kognitiivisen tietämisen ja toiminnallisen taitamisen yhteensoveltamista käytännön tilanteessa. Se, mikä taito kulloinkin on ”käypää valuuttaa” kullakin alalla, riippuu talouden tilasta ja alueen työllistävistä elinkeinoista. Ammattitaidon kasvatuksessa on pysyvää opetettavaa sisältöä ongelmanratkaisukyky ja viestintätaidot sopivassa sopassa yrittäjyyden kanssa. Taito- ja taideaineiden tuottaman osaamisen tarve ei pääty perusopetukseen.

Työn tekeminen on enemmän ”muodikasta” nyt kuin viimevuosikymmenen laman turruttamille nuorille. Ammattikoulutuksella rakennetaan vahvasti nuoren identiteettiä. Ammattitaidon ja -koulutuksen omaava nuori ”on jo Jotakin”. Ammattitaito kasvattaa ihmiselle ”siivet lentää”.(mtu 22. 3. 09)  

 

Jälkilento:on ..pääsee hyvään vauhtiin ”Lift”:illä (Poets of the fall.) 

-Taitaja-kisat Vaasassa 25. – 27. 09.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Ammattikasvatus, kädentaidot, käsityö

Kasvata kauneutta

Lauantai 14.3.2009 klo 11:54 - mtu

Talvensekä taittuu, kevät keikkuen tulevi. Sanotaan, että ”Kauneus on katoavaista, liha ikuista”. Totuus taitaa olla päinvastoin. Kauneutta kaipaa jokainen.

Mood Board on suunnittelijoiden työväline ja kommunikoinnin keino. Sen avulla tekijä kartoittaa kohdettaan, rajaa vaihtoehtoja ja tyylittelee tutkimansa.  Mood Boardissa suunnittelija visualisoi ajatuksensa tuotteen tai tilan muodosta, väristä, materiaalista ja kohderyhmästä. Kootut asiat ohjaavat ensin tekijäsuunnittelijaa, mutta visualisointu sisällön kitetyttäminen auttaa työn tilaajaa tai asiakasta mieltämään kehitettyä ideaa. Mood Board voi olla paperikuvista leikattu ja liimattu kollaasi kansien välissä. Se voi olla sähköisessä muodossa virtaava tietokoneohjelmalle ”copy-paste”:tty tiedosto osio tai jollakin muuta työtekniikkaa tai -materiaalia hyödynnetty kooste.

Mood Boad työskentelytapaa voisi käyttää myös arjessa jokainen ”maijameikäläinen”. Se voisi olla kätevä tee-se-itse rentoutumisen ja virkistäytymisen ”jumppapatja”. Kirja Kauneudesta. KK olisi halpaa henkireikä arjen työkiireeseen ja velvoitteiden viidakon sekoboltsi-fiilareihin. Kirja Kauneudesta voisi olla jokaisen omia kokemuksia ja muistoja kauniista ja hyvää mieltä tuottavista asioista, omaan malliin ja makuun.

Oma kauneuden Mood Boardini voisi olla pellavakankaalla päällystetty, sidottu päiväkirja. Ensimmäisellä sivulla olisi itseottama valokuva maalaismaisemasta, keväthangilla pilkottavista pajunkissoista vasten sinitaivasta. Kuvasta välittyvä häikäisevä valo tuo mieleeni kevätvuodenajan uusiutuneen voiman. Seuraavalla aukeamalla olisi paperikopio Schjerfbeckin maalauksesta ”Työläisnainen”(1903-05. Kirjasta ”Kohtaamisia”.2004. Wsoy). Kuvan rauhoittava viivasomittelu kaaren ja suorakulman yhdistämisestä on kauniin tasapainoinen ja naisen voipuneet kasvot luovat raukean tunnelman. Kauneuden Kirjan seuraavalla sivulla olisi palanen valkeasta puuvillapellavakankaasta, josta olen aikoinani käsin ommellut ja ristipistoilla kirjaillut lapseni ristiäismekon. Harjoitustilkussa punainen lanka tavoittelee karjalaisen kirjontaperinteen ”Elämänpuu” aihetta. Malli muistuttaa sukujuurista.  

 Kauneuden Kirjani jatkuu kuvalla ”Lemminkäisen äidistä, Kallen-Gallelan Kalevala-aiheisten kuvien sarjasta (1879, Ateneum)). Onkohan mitään toista niin riipaisevaa, mutta toivorikasta kuvausta äidinrakkauden kaikkivoipaisesta mahdista, kuin tuo kuva? Tummanpuhuvasta, synkeästä väristään ja symboliikastaan huolimatta, kuva valaa uskoa hyvän ja kauniin kasvattamiseen. Seuraavan aukeamalla tarjoutuu muistoja hyvistä ystävistä ja ihmissuhteiden arvaamattomuudesta: ohranjyvistä muotoiltu sommitelma vihertävälle vohvelikankaalle ja pala virkattua lakanapitsiä.

Pieni Kauneuden Kirja tulisi olla kaikessa arjen askareissa mukana: essun taskussa, toimistopöydällä ja attaseasalkussa. Jokaisen omat kauniit asiat kulkisivat velvoitteiden ja vastuun kantamisen rinnalla. Vilustumisen lääkkeeksi tulisi sairastuneelle huolehtia lämmintä juotavaa, lepoa ja Kauneuden Kirjaa. Vanhukselle palvelutaloon tuliaiseksi voisi viedä muistelun auttamiseksi Kauneuden Kirja luonnosta tai lapsenlapsista. Ystävälle lahjaksi voisi kääriä pakettiin kokoelma yhteisistä hauskoista hetkistä ja metkuista. Kauneuden kasvattamisen mahdollisuudesta tulisi lisätä pykälä ”Jokamiehenoikeuksiin”. Kauneus on ikuista, ihminen katovaa: älä ihminen kadota kauneutta. mtu 14. 3. 09.

Kaunista jälkeä tarjoavat:Lara Fabian, ”Adagio”.

Kaunis "way of life," www.lyckoboda.fi

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Tekstiilisuunnittelu, käsityö, elämänhallinta

Kerroksia

Sunnuntai 8.3.2009 klo 14:36 - mtu

Vuodenajan valo ja lisääntyvä leuto sää paljastaa kylmän kerrosten alta kasvamisen aavistuksia. Valo kaivelee eläjistä talven jälkiä. Kevät yhyttää erityisesti naiselejät tarkastelemaan pintaansa suurennuslasin kanssa: onko vuosirenkaita ilmestynyt silmien tai leuan alle? Onko vyötärölle kasvanut entisestäänkin ”kokemuslisää”? Kevättyöt odottavat.

Eilen, lauantaina (7. 3. 09) yleTV 2 tarjosi katsojilleen elokuvan ”The Final Cut”(Usa 2004). Elokuva oli futuristinen fiktio elämän kokemusten kerrostumien käsittelemisestä. Elokuvan päähenkilö oli ”leikkaaja”, joka editoi edesmenneiden ihmisten muistijälkiä päähän istutetusta mikrosirusta. Leikkaajan tehtävänä oli purata ihmisen muistikortti kaikista tapahtumista ja kokemuksista, sekä koostaa niistä edustava otos hautajaisissa esitettäväksi. Jokseenkin se oli toiminnallisesti kekseliäs idea, mutta ehdottoman karmea ja arveluttava! Elokuvan elettömässä kerronnassa sisällöllisenä juonena olikin moraalinen pohdinta moisesta menettelyn oikeutuksesta. Ovatko kaikki yksilön kokemukset ja elämänkerrokset tarpeen vai turhaa taakkaa?

Taito- ja taideaineen opetuksessani lähihoitajille, olen koulutusohjelmavaiheessa teettänyt erääksi tehtäväksi muisteluun perustuvaa tehtävää ”Elämäni filminpätkä”. Paitsi kognitiivisena harjoituksena sosiaali- ja terveydenhuollon kenttä on kehitellyt muistelua hoitoon liittyvänä työtapana ja toimintana. ”Elämäni filminpätkässä” oppijan on poimittava elämästään 10 hänelle itselleen merkittävää tapahtumaa, kokemusta tai paikkaa ja koottava näistä visuaalinen, osin symbolinen esitys. Elämänkerrosten tarkastelun pohjalta, tekijän tulee myös ”muistella omaa tulevaisuuttaan” muutaman mahdollisen vision avulla. Tehtävä saa opiskelijoissa aikaan työprosessiin aikana kirjavia ajatuksia ja tuntemuksia. Lopputulos omasta elämänkerroksista, ryhmässä esittämisen jälkeen on aina hedelmällinen ja kasvattava sekä yksilöllisesti että yhteisöllisesti. Omien kokemusten kertaaminen ja muistelu on kuin ravinnepuikko kevään kasveille, mullanvaihdon yhteydessä: hiukan lisää ymmärtämystä itsestä ja tukikeppejä tulevaa varten.

Neulomisen opettamisessa aloittamisessa piilevät haastavimmat ongelmakohdat. Kun innokas aloittelija pitelee puikkoja tiukasti hikisissä sormissaan, on ohjaajan otettva ”ratkaisukeskeinen työskentely” haltuun. Vaikka neulomisen alku lapasen ensikerroksilla onkin kaikista vaikeimpia, on neulojalle pystyttävä luomaan luja usko onnistumiseen ja loistavaan, lämmittävään ja persoonalliseen valmiiseen neuletyöhön. Kun lapasen alkua on luotuna kerroksen verran, on työjärjestyksessä vuorossa silmukoiden jakaminen neljälle puikolle ja puikkojen yhdistäminen ”renkaaksi”, suljetuksi neuleeksi. Tässä vaiheessa löyhänäppisen puikot kilahtelevat lattiaan, kun taas tiukkaotteisen neulojan silmukat vinkuvat ja kitisevät kireyttään. ”Oikeen hyvä alku, hienoa. Nyt ei kun neulomaan!” ..kaikuvat kannustukset kuuroille korville. Siinä haparoivilla ensiaskelilla on opettavan haastavana tehtävänä kartoittaa muutamalla silmäyksellä, millainen on kunkin neulojan osaamisen kerrokset: tarvitseeko tuo opiskelija nyt ”reirua meinikiä”, huolimatta parista pudonneesta silmukasta? Kärsiikö tuon oppijan motivaatio tekemiseen työasennon korjauksesta? Voisiko eräänkin syherösilmukan pyytää purkamaan vai antaakko tarkastuskatseen lipua läpi sormien? Noissa tilanteissa tarvitaan käsityöopettajan kokemuksen kerroksia täydellä skaalalla: ei riitä, että tietää absoluuttisen oikean ja ”väärän”, mustan ja valkoisen. On tunnettava kaikki taidon ”oppimiseen liittyvät sävyt”, etenkin harmaan sävyasteet.

Jälkikerrostumia:Nyt on aika Nainen, herätellä kaikkia elämän kerroksia!: Otetaanpa Naistenpäivän kunniaksi oppia meistä sirommista ranskattarista ja välimerellisestä valosta: Helena Segaran tapaan, ”Il y a trop gens qui t`aime”. Videossa on katseltavaa viljalti lakeuden vehnävainoihinkin tottuneille esteetikoille ;)

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Muistelu, elämänkaari, neulominen

Kierrätyksen kurimus ja kirkastus

Sunnuntai 1.3.2009 klo 22:29 - mtu

Harvalla ilmiöllä on itseisarvo, oikeus olemassaoloon tilanteesta toiseen, kaikissa olosuhteissa. Kierrätyksen jalo aatekaan ei sovi ihan joka paikkaan, vaikka tulevaisuuden ilmasto-olosuhteet puhuttavatkin maailmanlaajuisesti. Kierrätys-ideologian perusta lienee ihmisen syvässä tiedostuksessa materian ominaisuuksista ja niiden mahdollisuuksista toimia eri funktioissa. Tällaista usein ”hiljaista” tietoa kantavat yleensä eri aloilla työskentelevät ammattinsa asiantuntijat. Kestävän kehityksen mukaista on, että organisaatiot kuuntelevat pitkäaikaisia ammattilaisiaan.  

 

Kuuluu kunnallisen terveydenhuoltojärjestelmänkin vallanneen kierrätysinto. Ovat eräässä vanhustyön yksikössä uudistaneet organisaationsa toimintaa pistämällä työntekijät täydelliseen kiertoon kaupungin eri työpisteisiin. Niin pyyhkiytyvät ”kätevästi” ammattilaisten vuosien kokemus tietystä asiakasryhmästä, työstä kerätystä kokemuksen hiljaisesta tiedosta, toiminnan jatkuvuudesta ja persooniin sitoutumisesta. Tuo lienee kierrätyksen itseisarvoista ymmärtämistä.  Ei mikä tahansa pyöreä esine käy materiaaliksi lapasen neulomiselle, vain lankakerää muistuttavan muotonsa vuoksi. Mitähän olisivat tuumailleet suomalaiset urheilijat juuri päättyneissä talvikisoissa, Tsekin Liberecissä, jos kierrätyksen nimissä olisi hiihtäjät passitettu mäkihyppytorniin ja mäkikotkia ohjattu laduille suoritukseensa? Kierrätyksestäkin saa kurimuksen, kun se itseisarvona tulkitaan.  

 

Hauskuutta ja "älyn kirkastusta" saisi kierrätyksessä näkyä  enemmän. Paukkupakkasilla oli mainiota sulattaa ”sisäpakkanen” eli pakastin. Tuumasta tartuin toimeen: viinimarjat ja puolukkapussit ämpäriin ja parvekkeelle. Siinä tilanteessa olisi ollut mukava hieman kierrättää kaapin pohjalle jäänyttä kesän satoa. Olisiko joku toinen halunnut kaappini marjat ja vastaavasti itse olisin saanut kaverin loput metsäsienet? Ensi pakkasilla täytyneekin sopia ”pakastintreffit” jonkun toisen sulattajan kanssa.  

 

Terveyskeskusten sisutukset on niistetty nykyään kliinisiksi yltiöpäisen hygieenisyyden tähden. Jos ei sinne mennessä tunne itseään sairaaksi, niin ainakin käynnin jälkeen olo on tautinen. Wc-tiloissa ovat seinät täynnä kuvitettuja ohjeita, miten siellä toimitaan.  Käsienpesukin on vallan monimutkaiseksi määrätty. Olisipa rauhoittavaa, kun lavuaarin reunalla olisi desinfiointisäiliön sijasta tarjolla trasselitukko, johon kädet voisi saippuapesun jälkeen kuivata. Se olisi kierrätystä hauskimmillaan. Tai voitaisiko me murkkulasten vanhemmat harjoittaa kierrätyksen jaloa aatetta kasvatuksen piikkiin, laittamalla ”haastavat jälkikasvumme” kiertoon. Saisivat ”ryökäleet” tuta, onko ruoho vihreämpää aidan toisella puolella, tai ainakin saako oikeasti naapurissa heitellä vaatteet lattialle, jättää aamupala syömättä taikka viikkorahoja mielin määrin. Sitä voisi kutsua ”siperia-ja-naapuri-opettaa” kierrätysmenetelmäksi.

Jälkiajatuskierto:-Älyllä kierrätettyjä ajatuksia: Apulanta, ”Paha ihminen”. 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Kierrätys, elämänhallinta, neulominen

Kiäliskolioossis

Sunnuntai 15.2.2009 klo 12:38 - mtu

Sitä ku o suures sylttytehtahas tyäs, nii heleposti jymähtää lanttu jumihi ja rupiaa tarvittoon pöllyytystä sekä kroppa, että koppa. Täyspäisyyren vuaksi o tyrkättävä kiäli poskehe ja tiiraaltava menua uuresta vinkkelistä. Kiäliskolioossis o sitte se tauti, ku ansiotyätä o palio. Vaa seki o paree ku hapattaa siäelimiään kissinruuaksi.

Sylttytehtahas o Suuri remontti. Kaikki o kirjuutettuna tupakkiaskinkanteen, The Systeemi. Äijät nikkaroottoo ja ryskää pihanki perunipelloksi. Poraus taharittaa oppihokemia ja tupakkikialto pitää päällystöö virkiänä. Sitä mollaan sorvin ääres pohorittu, jotta nousooko tomu uluko- vaikko sisäpualen pääkoppaa??

Paitti pöly, opettajaa vainoo usia muuki vaara ja tauti. Naisihimisten kotua kantama o tua Köökkikumara. Sitä ku oikee montaa tointa toimittaa yhyrellä palakalla, alakaa varsi taittua latvastansa, ku käkkyrämänty vaaran kupehes. Hiirikuume on niinku urpaanimpi lämmönnousu mettäläästen myyräkuumeelle. Hiirikuumetta pukka, ku kaikkemmaailman räpsäykset ja räknäykset pitää tärkiää vääntää sähköösiksi planketeiksi. Soliraarisuutta se vissiin o, ku ne ”piänet miähet konehessa” tulee kans pitää tyässä ja touhussa. Pankkoovaivaane pistää talteheen pureskellut pännänpätkät ja pualiksipoltetut kynttilät "pahanpäivän varalle" värkkiä. Kalavokankiutta tapaa vanahoilla tyäntekijöillä. Ja nuaremmilla koltiaasilla taas Uhopöhöö. Pahimmoollansa se erinomaasuuren tauti muuttuu Airols-rokkohon, ku sairastunehen oirehet ryykää oleen suasion kalastelua oppijooren eres. Se parenoo aijjan kans ja vuasien viäries. Tiukkareuhkaanen ei kenkää tykkää olla, vaikka soon syntymälahaja ehtoosille emännille. Käämikuumekki tapaa kaikes kiirees kansankynttilöölle puhkiaan. Siihe ei auta ku väestä viarootus, vällyje välihi usiaksi päiväks.

Usiasti pakka olee, jotta opettaja soon opettajan paras kaveri. Ku o samallaaset hualet, pukkaa ”huanot” huakaaloon yhyres. Paras ystävyys o, ku saaristolaasvillasta tikuttu liina: sei turhaa krumeluuttia tartte, muutaman kiakuran kylykeensä ja jo o komiaa: siinon alakuperääset aromit tallessa ja se kestää monenmmoosta vääntöö: ei soo moksiskaan piänestä ravasta: siinon pitua ja luannetta, ku väkevässä karamellissa: se pysyy usian vuaren, paranoo ikää myäre ja o muaris aina. (mtu 15. 2. 09)

Jäläkituuma: -Hyvä ystävyys o ku ”kahaleet Isoontalon Antin kintuus: hillittöö hiuka konhottamista, muttei puutu komiaan kokonaisuutehen”.

..samaisilla ajatuksilla 51Koodia laulaa ”Kahleet”-kappaleessaan: ”kuka Sinä olet minulle kertomaan, mitä minä saisin tehdä…”

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: ystävyys, ihmissuhteet, opettajuus, neulominen

Älyllistä langottelua

Sunnuntai 8.2.2009 klo 16:46 - mtu

”Pitkiä pellavia, hienoja hamppuja..” lueteltiin ennen laskiaisena suomalaisessa pirtissä taikoja hyvän sadon toivossa. Pitkät pellavat takasivat mainiot kuidut ja vahvat langat. Viljaisa pellavasato tiesi lankaisaa l. työteliästä vuotta taloon. ”Lanka-lykky” merkitsi kirjaimellisesti materiaalivarantoa. Sittemmin on lanka taipunut ihmisten mielessä ja kielessä moneen: tekniikkaan, muotoon, termiin ja symboliikkaan.

Katri-Helenaa laulattivat 60-luvulla puhelinlangat. Silloin lankaviritykset tolppien varassa teiden ja katujen varsilla ilmensivät modernin maailman ensiaskelia Suomessa. Lankapuhelimet alkoivat yleistyä yksityiskodeissa 70-luvun alussa. Niin tärkeä tuo lankavekotin oli, että koulussakin opeteltiin kansalaistaidon tunneilla kohteliaita fraaseja lankaluuriin vastauksiksi. Faxin näkymätön viestintä 80-luvulla ihmetytti. Tietokoneellisen vallankumouksen jäljiltä 2000-lukuinen langaton viestiminen ja tiedonsiirto ovat ihan peace of cake. Kummallista kyllä: monenmoisten kodinkoneiden rynnistys koteihin ja pitkällekehittynyt langaton tekniikka on aiheuttanut virtajohtomeren tyrskimään olohuoneisiimme. Kun tekniikka tyrkyttää jotakin erinomaista ominaisuutta, tarvitaan lisää teknisiä laitteita niitä hyödyntämään. Suomi lepää langoilla.

Lanka muotona on käytännöllinen. Kynttilän sisään valetaan sydänlanka. Ilotulitusten ja rakettien räjähtämisen mahdollistavat sytytyslangat. Naisihanteena paparazzien hätyyttämänä koikkelehtivat langanlaihat mallit. Yritysjohtajilta vaaditaan monia taitoja talouspolitiikan ymmärtämyksestä sosiaalisiin vuorovaikutustaitoihin ja tuotannon kaikki ”langat on oltava hänen käsissään”. Kirjailijan, teatteriohjaajan ja opettajan on suunniteltava työnsä siten, että vastaanottajille selviää asian ydin, ”punainen lanka”.

Tekniikkana langalla on oma itseisarvoinen asemansa eri materiaalien jalostamisessa. Lankatekniikat tekstiilitiedon osana ovat oleellisia suomalaisessa kansanperinteessä. Neulominen ja virkkaaminen tekstiilimateriaalin hyödyntämisenä ovat vertaansa vailla joustavan ja saumattoman vaatteen valmistuksessa. Ihmisvartaloon muovautuvan ominaisuutensa ansiosta lankatekniikalla valmistetut tuotteet ovat käyttömukavuudessaan ylivertaisia. Kädentyön harjoittamisen muotona langan työstäminen on niitä harvinaisia lajeja, joissa käytetään molempia käsiä symmetrisesti. Lankatekniikat ovat korvaamatonta aivopuoliskojen yhteistoiminnan treenausta. Lanka laajentaa ihmisen toimintakykyä.

Käsityökasvatuksessa lankatekniikoiden haastavuus esittäytyi jälleen, kun artesaanien opetus alkoi vaatetusosastolla. Työvälineet, -materiaalit ja -otteet ovat erilaisia verrattuna valtaapitävään vaatteen valmistukseen, ompeluun verrattuna. Lankatekniikoiden työstäminen edellyttää vahvaa avaruudellista havaitsemista, hienomotoriikkaa ja koordinaatiokykyä silmien ja käsien yhteistyöhön. Ensikertaa puikkoja käsissään pitelevä miesopiskelija opettaa ”opettajalleen” rakenteiden havainollistamisen tärkeyden ja oikeiden työotteiden merkityksellisyyden. Silmukkarivistön syntyminen langalla puikolle on monen esimerkin, kannustuksen ja ”vieriopetuksen” väärtti. Pipoon on vielä kerroksia tehtävänä ja niskasärkyä tiedossa, mutta oppimisprosentti on 100 ja saldo heti nähtävissä oppijan ja opettajan kasvoilta (kumpi lienee kumpi?).

Opiskelijoiden tuunaamissa ystävännauhoissa sompailevat paitsi eriväriset villalangat, myös ajatus hyvän tekemisestä käsin ja kaverin muistaminen Ystävänpäivänä. Nauhaksi, yhteen solmeilluissa langoissa kasvaa sosiaalinen merkitys, symboli yhteisyyden tarpeesta. Lankojen värien sommittelu kutkuttaa esteettisyyden kaipuuta, punominen houkuttelee rytmitajua sormista ja työn näkyvä valmistuminen tukee järjestelmällisyyttä lankojen hallinnassa. Toiminta on silminnähden addiktoivaa: sen ovat todistaneet viime viikolla jo viisi ryhmää eri-ikäisiä lähihoitajaopiskelijoita. Sytyslanka tekemiseen palaa jo!

Lanka: niin pieni ja vaatimattoman yksinkertainen, mutta mahdollistaa monimutkaisen systeemisen järjestelmän, joka siirtää puita ja pukee pienimmät. Lanka on loppumaton tai katkaistavissa. Lanka on konkreettinen ja symbolinen. Lanka kädessä ennustaa tulevaisuutta tai ruokkii toimintaa. Langassa on muoto, tekniikka ja viesti. Langasta on lähelle, mutta se voi kantaa kauas. Lanka on älyllisen elämisen edellytys ja tuotos.(mtu 8. 2.09)  

 

Jälkipäättely:-Lempeän älyllistä on myös Ville Leinosen käsityömäinen musiikki: ”Pieni ja lämpöinen”. Aivan kuin langasta laulaisi! 

 

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Lanka, lankatekniikat, neulominen, käsityökasvatus

Mistä neulominen alkaa?

Lauantai 31.1.2009 klo 20:35 - mtu

Ensin ovat kädet, silmät ja ajatus. Havainto sytyttää mielikuvan, silmä etsii hahmoa ja käsi koskettaa pintaa. Sormet tapailevat liikettä ja sruktuuri alkaa syntyä. Näkymätön mieli etsii näkyvää ilmiasua.

Herätys on liian aikaisin lauantaiksi. Lapsen futisturnaus vaatii varhaista ylösnousua lämpimästä pedistä. Reissukassin tarkistus, onnenrutistus ja kyyti odottaa pihassa. Jess!!

 Nyt on aikaa, tilaa ja rauhaa. Vedän villasukat jalkaani ja aamupalaa nauttimaan pitkän kaavan mukaan. On hiljaista. Kello tikkaa ja kehräämötuoreet hahtuvakiepit tuoksuvat: kesälle, läheiselle, hauraalle. Muovi vai bambupuikot? Bambu on kevyttä ja esteetisesti miellyttävää, kun taas muovisissa puikoissa on sutjakkaampi kärkimuotoilu ja pienempi kitka. Jälkimmäiset sopivat hennolle neulontamateriaalille, villaiselle hahtuvalangalle, uudelle idealle.

 Saako olla toinen kupillinen kahvia? Ei,..nyt on aika juoda valkoista teetä hunajalusikallisen kera. Tuoksuvasta, kuumasta teevedestä kohoaa höyrykiehkura. Luon muutaman silmukkan paksuille puikoille. Sopivan työskentelyotteen tarkistus: ei liikaa venytystä, eikä langan kiristystä. Varmista, että lanka juoksee esteettä kiepiltä. Kermanvalkeasta langasta kehkeytyy kuohkeaa pintaa, kuin vaahtoa rantaviivalle tai capuchinon kuorrutukseksi. Kiviä astiassa, ikkunalaudalla ovat muistoja matkalta. Ne tuntuvat käteensopivilta, vesien muovaamilta ”luonnon munilta”. Kahta samanlaista ei ole. Alun ja lopun mahdollisuus samassa paketissa.

Ruskea kerä on kuin ruokosokeria. Sen kiepin sisin on kuin suklaakastiketta tai paahdettua ruisleipää. Sormenpäissä voi tuntea sulavan voinokareen: oikeasti tuntu on lampaanvillan luonnollista rasvaa. Tämän langan rouheus on säilytettävä ja nostettava esiin. Vai onko tuntu sammaleen samettisuutta? Oikean ja nurjan silmukan oikeudet toteutuvat. Nyt tarvitaan taitoa ilmaista olennainen raaka-aineesta ja riisua struktuuri palvelemaan elävää väriä. Yksinkertaiselta näyttävä on aina vaikeinta.

Päiväkävely pakkasessa kaupungin kahvilaan ja ennenaikainen Runebergintorttu: reippautta ja rutiinia. Kotona kuorin juureksia sosekeittoon. Peruna kädessä mietin, olisiko tässä ruskean hahtuvalangan olemus? Perusraaka-ainetta läheltä tuotettuna, tuttua ja turvallista, mutta muuntuu taitavissa käsissä moneksi. Sulatejuustonokare viimeistelee maukkaan keiton ja rapsakka paahtoleipä murustaa tarjottimelle. Kynttilänliekki lepattaa tuiketta sinertävään talvi-iltapäivään. Karhea lyijykynä piirtää pellavakantiseen muistikirjaan sanoja, jotka pyrkivät tavoittamaan tunnelmaa, fiilistä: loft, lunni, juntu, ruuhi, vuono, uuttu. Piileekö noissa sanoissa idean makuja?

Neuletyön suunnittelu on palapelin rakentamista. Osa sieltä, tunnelma täältä, materiaalin ominaisuudet ja ideaaliset työvälineet yhdessä ovat työn mahdollistavia rakennusaineita. Neuletyön suunnittelu on mielikuvien pyytämistä infotulvasta, tuoksumyrskyistä ja makujen maailmasta. Erilaisten aistimusten valitsemisessa on luotettava intuitioon, mutta nöyrryttävä kokemukselle. Syntyvä työn olemuksen on asetuttava sopivaan suhteeseen funktion kanssa. Mikä tarve syrjäyttää toiset? Onko käytännöllisyys esteettisyyden uhka? Tinkiäkkö tekniikasta markknoitavuuden tähden? Kumotakko määrä laadulla? Kaikkea ei voi saada. On tehtävä valintoja. Hetken hiljaisuus muistuttaa sen häilyvyydestä.

Kaikki se, joka ”keittoon” lisätään, tuo oman mausteensa kokonaisuuteen. Jokainen pala, joka peliin löydetään, täydentää kuvaa selvemmäksi. Yhtälailla kuin perunan on säilytettävä muotonsa ja makunsa, on villan neulottuna tunnuttava, näytettävä ja tuoksuttava siltä omalta itseltään. Sitä kohtaa, pistettä taikka vaihetta, kun neulominen alkaa on yhtä vaikea osoittaa, kuin elämän alkua.  

 

Jälkiä ideoista: -Uuden alun intohimoa esittää: 51 Koodia, ”Mustat sydämet”-piisillään. 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Käsityö, neulominen, neulesuunnittelu

"Älä tule paha kaava..."

Maanantai 26.1.2009 klo 10:09 - mtu

Kaavoihin kangistunut merkitsee toistuvaa, tylsää, yllätyksetöntä tai suoraviivaista toimintaa. Pahimmillaan virkamies on sellainen, taikka urakkapalkkainen tehdastyöläinen. Kaavoituksen pikkutarkkuutta vaativat  asuinalueen rakennusten suunnittelu sekä vaatteen tuottaminen sarjassa. Tylsää kaavamaisuutta toteuttavat valtakunnan ministerit, antaessaan lausuntojaan Tupo-ratkaisuistaan. Kaavoihin kyttäävät matematiikka ja naisen ihannepainoindeksoidut.

…tule hyvä kaava!

Ihmisen kaava on DNA (vaikka moni luulee sitä yhteyksien tekijäksi). Leipurin kaava on resepti. Vaatturi valitsee pohjoismaisen tai saksalaisen kaavan välillä. Nainen puolestaa valitsee usean kaavan yhtaikaa: imettäjän, kasvattajan, uraohjuksen ja vaimon…ja tulkkaa näitä jossakin vaiheessa yhtä huonosti. Taitoluistelija toistaa mieleensä ja kehoonsa syöpynyttä liikkeen kaavaa vielä epäonnisen kaatumisenkin jälkeen. On hyvä, että vuorokaudella on kaavansa: se tuottaa ihmisen työlle ja levolle systeemin.  

 

Naisen mielialoilla ei ole kaavaa. Neulomiseen ei välttämättä tarvitse kaavaa. Elämänhallintaan ei löydy kaavaa. Kaavatonta toimintaa on vaikea harjoittaa yleiskaavoitetussa yhteiskunnassa. Jos et tunne osakaavaa, sinua ei voida sijoittaa kartalle, henkilökuntahierarkkia kuvaan, puhelinnumerotaulukkoon, olevaksi: et kuulu joukkoon. Jos poikkeat kaavasta, aiheutat tarpeetonta poikkeamaa tulostavoitteen tilastojen suunnassa. Jos kangistut kaavoihin, hukkaat itsesi.

Kaavaan on mahdollisuus tehdä muutos: kun valtion päämieheksi valitaan nainen tai tummaihoinen, kun talouden kasvu lakkaa, kun työpaikalta tulee potkut, kun hoitojärjestelmä ei enää lähesty sinua, vaan sinun on hakeuduttava itse hoitoon, kun lapsi itkee äitinsä sijaan poikaystävän perään, kun langan pää alkaa näkyä, kun opit sanomaan EI, kun maailma alkaa mahtua omiin käsiin ja Onnen kaava on vieläkin keskeneräinen. (mtu. 26. 1.09) 

 

-Kaavatonta jälkeä:

-Maija Vilkkumaalta, EI ja Mia Dambergilta, vaasalaiselta tekstiilitaiteilijalta.

 

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Elämänhallinta, käsityö, kaava

Liike ja vastaliike

Sunnuntai 11.1.2009 klo 23:16 - mtu 11. 1. 2009

Pimeyden selkä on taittunut ja päivänkierto on kääntynyt valoa kohden. Loppuvuoden 08 juhlat ovat siirtyneet muistoiksi ja tuleva on arkea. Yltäkylläinen nautiskelu on antanut tilaa sopalle, tiskivuoroille ja aikatauluille. Olemisen sietämätön keveys on raskauttavan lain alainen: liikettä seuraa aina vastaliike.

Ihminen on herkkästi unohtavainen laji. Hartaasti jotakin haluttuaan ja asian saavutettuaan, ilo on heppoinen ja lyhyt. Pian alkaa taas uuden, suuremman taikka toisenlaisen haluaminen: tavaraa, palkkaa, asuntoa, matkaa tai muuta olosuhdetta. Säkin pohjaa ei ole näkyvissä ellei ihminen itse kursi pussisuuta umpeen ja ala olla tyytyväinen oloihinsa. ”Elämän järjestäjä” on kyllä viisaudessaan suunnitellut useat asiat toistensa vastakohdiksi, täydentäjiksi tai puoliskoiksi: ilman yhtä ei ole toista. Pitkän pimeän vuodenajan jälkeen on luvassa valoisampi, joutilaisuuden jälkeen energinen toiminta suorastaan pakottautuu pintaan ja pysähtyneisyyden murtaa muutos. Jos pitsineuletta neuloessasi kavennat kaksi silmukkaa yhtaikaa, täytyy tilalle kiepauttaa kaksi langankiertoa, jotta silmukoiden määrä pysyy samana. Useiden asioiden ominaisuuksien määrä ja volyymi on yhdessä elämänkaaressa vakio. Alku voi olla hankalaa, vaan lopussa kiitos seisoo. Paistaa se päivä risukasaankin. Ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin…Siis kansanviisaudetkin jo tiesivät kertoa, että liikettä seuraa vastaliike.

Maailmalta kuuluu uutisia talouden heikkenemisestä. Suomessa lomautukset ovat surullisen yleisiä teollisuustyöpaikoissa. Valtion päämiehet vakuuttavat tilanteen hoidosta mahdollisen laman lähestyessä. Keinoksi on tarjottuu mm. yksityisten kansalaisten kulutuksen lisäämistä. Miten tässä kohdin epäilyttää, että luonnonlakeja, liikettä ja vastaliikettä ei ole huomioitu oikein? Maailmalaajuinen talousnäkymien heikennykset annetaan pikkuihmisen harteille, Höh!? Luonnollinen palkansaajan vastaliike on nimenomaan päinvastainen.

Oppilaitokset ovat muuttumassa tuotantolaitoksiksi, sellutehtaiden oheen. Se tahtoo sanoa, että kovassa kurssissa ”Oppitehtaissa” ovat läpäisynopeuksien tehostaminen, valinnaisaineiden vähentäminen ja ryhmäkokojen kasvattaminen. Samaan aikaan julkaistaan tutkimuksia ja artikkeleita, joiden mukaan kasvava väestö on yhä vaikeammin ”hukassa” itsensä ja yhteisönsä kanssa… ja masentuu. Sekavaa ymmärtämistä liikkeen ja vastaliikkeen olemuksesta. Neulomiskielellä tuo olisi, että aloittaisi villapaidan hihoja neulomaan miehustan helmasta puretun langan turvin. Loppumaton työ. Liike liikkeen perään. ..synnyttää mustan aukon, johon hukkuu.  

Mieluinen, ihastuttava ja toivoa antava vastaliike kasvatustyöhön, nykytrendeille on ”Maailman ihanin tyttö”- projekti, josta kaunis, satumainen kirja ilmestyi juuri joulun-08 alla. Suomalainen valokuvaaja-sosiaalityöntekijä Miina Savolaisen monivuotinen luova ja haastava valokuvaus-kasvaustyö lastenkotityttöjen kanssa on koottuna viimeisteltyyn pakettiin. Voimauttava valokuvaus on se tekniikka ja näkökulma, jolla Savolainen saa lempeän realistisin silmin esiin liikettä noista kasvavista ihmisistä, joilla on elämän alussa ollut huonoa onnea, negatiivista vastaliikettä matkassa.

Jälkiliike: -Kokoperheen taidekirja voimaannuttavasta valokuvasta ja kasvavasta nuorisostamme: Savolainen Miina. 2008. Maailman ihanin tyttö. Blink Entertainment oy, Hki. www.voimauttavavalokuva.net

-”Kaikki tahtoo”, Samuli Edelman laulaa elämisen sietämättömästä liikkeestä.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Elmänhallinta, neulominen

« Uudemmat kirjoituksetVanhemmat kirjoitukset »